Hän keskeytti, ajatteli hetken, huokasi surullisena ja jatkoi sitten lempeämmällä äänellä, ajatellen:
— "Jumala ei ole luonut maailmaa ja ihmistä jättääksensä ne vallattomina tuhoutumaan… Omaa Poikaansa hän ei sääli, kun Hänen erehtymättömän tuomionsa aika on tullut… Hän luo ihmisestäkin armotta suurta luomustansa: omaa kuvaansa. Hän täydentää ja kirkastaa sitä kuvaa sukupolvesta sukupolveen…"
Harhamasta tuntui, kuin vyöryttelisi munkki Pietari hänen päällensä vuoria, joiden raskaus oli pakko tunnustaa. Tuskanhiki nousi hänen otsallensa ja hän näki taas näköhäiriöitä: Munkki Pietari vilahteli joskus jumaluuden suurena ilmestyksenä. Hän puhui kuin Jumala Sinain vuorella, armottomana ja tuomitsevana. Kun hän oli lopettanut, teki hän ristinmerkin ja näytti hieman ikäänkuin väsyneen ja lauhtuneen. Harhama hengitti raskaasti ja tunsi rintaansa ahdistavan. Puhelu muuttui rauhallisemmaksi: Munkki Pietari etsi taas Harhaman epäilyksen rauhasia ja yritteli niitä puhdistaa. Sitä tehdessä johtui puhe raamattuun. Jonkunlaisella sairaloisuudella etsi Harhama silloin raamatusta kohtia, joilla hän voisi itsensä edessä puolustaa elämänsä tulista ydintä, rouva Esempion saksien välissä olevan suortuvan varassa olevaa teostansa, joka nyt näytti himmenevän munkki Pietarin loihtimiin jumaluuden sumuihin, kuin tähtitaivas pakkasen yhä sakeneviin savuihin. Kun munkki Pietari lempeällä äänellä kysyi, mikä on syynä, ettei hän käsitä raamattua, tai tahdo siitä etsiä totuutta, vastasi Harhama hitaasti, pelastavaa olenkortta etsien:
— "Siinä on niin paljon semmoista… Siinä on niin paljon mahdotonta ja vääräksi todistettua…"
— "Esimerkiksi mikä?" — tarttui munkki Pietari.
— "No paljon yhtä ja toista… Esimerkiksi maailman ja ihmiskunnan ikä… Raamatun mukaan se on jotain kuusituhatta vuotta, mutta kuka sitä uskoo, kun tiede on sen todistanut sadoiksi, tai tuhansiksikin miljooniksi vuosiksi…"
Munkki Pietari huokasi surullisena ja lausui:
— "Ah, te 'tiedemiehet'! Te puhutte sadoista tuhansista miljoonista vuosista. Mutta minä aavistan ja uskon, että kun Jumala kirkastaa meille kerran luomispäivänsä pituuden, niin ne tuhannet miljoonat vuodet ovat häpeään joutuvat. Ne ovat joutuvat häpeään, koska ne ovat vähemmän, kuin hetki siitä ajasta, jonka Jumala on käyttänyt maailmaa ja ihmistä luodessansa. Rohkeinkaan ihmis-ajatus ei ole käsittävä Hänen päiviensä pituutta. Uskaliainkaan mielikuvitus ei jaksa mitata sitä aikaa, jonka Jumala on käyttänyt kehittäessänsä ihmistä maantomusta siksi valmiiksi olennoksi, johon Hän puhalsi oman elävän henkensä, erottaen hänet kaikista muista luoduista. Tuhannet miljaardit ovat siinä ehkä olemattomia rahtuja. Ne tiedemiehet, jotka luulevat voivansa äärellisillä vuosilla mitata Jumalan ääretöntä ijankaikkisuutta ja määritellä sen pituuden, ne ovat ihmisjärjettömyyden kukkasia… Meillä ei ole mitään keinoja määritellä Jumalan luomistyön, Hänen säätämiensä luonnonlakien hitaisuutta eri aikoina. Me emme voi millään edes todistaa ja mitata, että kaksi elämämme vuotta ovat yhtä pitkiä, sillä kaikki ajanmitat ovat Jumalan kädessä ja Hän niitä jatkaa, tai lyhentelee oman olemuksensa mukaan… Ja me määrittelemme ja mittailemme sitten äärettömyyttä siihen haihtuvalla äärellisellä rahdulla!…"
Harhama virkistyi. Ijankaikkisuuden suuruuden kuvaus oli hänelle kuin viinaryyppy. Hän juopui siitä, kuten sairaloinen, suuruudenjuoppouteen syvälle vaipunut. Hän himoitsi lisää ja polvistui juomansa eteen, rohkaistui siitä ja hurjistui. Munkki Pietari jatkoi suurena:
— "Usko minua! Se aika tulee, jolloin Jumala paljastaa meille ihmisille luomispäivänsä pituuden ja silloin seisovat tiedemiehet sen edessä hämmästyneinä, kuin nyt avaruuden suuruutta ajatellessansa, ja heidän miijaardivuotensa todistavat ihmis-ajatuksen mitättömyyttä Jumalan edessä…"