Harhama juopui yhä enemmän suuruudesta, virkistyi ja voimistui. Teoksensa huimaavat kuvaukset alkoivat karkeloida hänen päihtyneessä sielussansa, levitellen maailmoita ja sytytellen jumaluuden tulia pitkin äärettömyyden rantoja. Hän ihastui hetkeksi. Ikäänkuin suuruuden vaahtoavaa viinamaljaa tavottaen kysyi hän taas munkki Pietarilta:
— "Mutta, isä Pietari! Äärettömyys on täynnä maailmoita ja raamatun mukaan ainoastaan maassa asuu ihmisiä… Miten se järjettömyys on ymmärrettävä?…"
Munkki Pietari oikaisi vartalonsa ja kysyi musertavasti:
— "Minkätähden se olisi järjettömyys jos niin olisi?"
— "No, jo siksikin, että olihan tarpeeton luoda ihmistä varten sitä, mitä hän ei edes kykene käsittämään", — alkoi Harhama. Munkki Pietari tarttui nopeasti:
— "Sinä et kykene käsittämään koiran vainua. Onko sen luominen silloin jo järjettömyyttä?"
— "Mutta" — yritti Harhama puolustautua — "onhan siinä toki se järjellisyys, että se on ihmiselle hyödyllinen… tarpeellinen, tai…"
— "Mutta millä sinä todistat, että näkymättömät maailmat eivät ole jollain lailla tarpeellisia maan olemassaololle?" — keskeytti munkki Pietari.
Harhama vaikeni ja tunsi taas kysymyksen tulitutkaimen polttoa.
Munkki Pietari jatkoi:
— "Sinun ajatuksesi on se, että ihmiset eivät voisi uskoa sitä, josta heillä ei ole varmuutta. Mutta minä kysyn sinulta: Onko maailmassa yhtään ihmistä, jolla olisi pieninkään varmuus siitä, että aurinko vetää maata?"