Harhama synkistyi ja hajoili ajatuksiinsa. Kun munkki Pietari oli turhaan odottanut vastausta, jatkoi hän:
— "Ja kumminkaan, vaikka siitä ei ole pienintäkään varmuutta, ei ole kahta ihmistä, joka ei uskoisi sitä, panisi päätänsä sen pantiksi. On suuri joukko samanlaisia uskonkappaleita, joita uskovat ne, jotka eivät tunnusta mitään uskoa olevan olemassa. Etkö sinä huomaa, miten kaikki inhimillinen joutuu häpeään oman itsensä edessä ja kuinka uskon kieltäjät itse uskollansa vahvistavat sen olemassa olon?"
Kaikki Harhaman ajatukset olivat sekaisin. Ruumiillisten voimien vähyys lisäsi sekasortoa. Hän ei tajunnut selvästi muuta kuin sen, että munkki Pietari muka tahtoi musertaa hänet, todistaa vääräksi hänen teoksensa. Hän oli kuin kiihtynyt äiti, joka kuulee lapsestansa puhuttavan ja sairaloisesti uskoo puheen olevan sen panettelua ja kateutta ja ilkeyttä. Hän ärtyi. Munkki Pietari jatkoi rauhallisena:
— "Sinä taas mittaat Jumalan ääretöntä järjellisyyttä omalla äärellisellä järjelläsi ja joudut häpeään. Ja milloin on Jumala sanonut sen, että Hän on luonut ihmisen ainoastaan maahan? Hänen sanansa väärentäjiä ne ovat, jotka opettavat, että Jumala on siitä mitään ilmottanutkaan… Onko Hän kansoittanut muut maailmat ihmisillä ja minkälaisilla ihmisillä Hän on ne kansoittanut, se on meille tällä hetkellä tietämätöntä. Meille on tietämätöntä sekin, jos Hän on ne kansoittanut ihmisillä, kuten asumamme maan saaret ja mantereet, onko Hän antanut niille ihmisille samat käskyt kuin meille, vai onko Hän antanut niille jo enemmän tietoa Itsestänsä, kuin meille. Se vaan on meille varma, että niitä käskyjä, jotka Hän täällä, tai muissa maailmoissa säätää, ei yksikään voi rankaisematta rikkoa. Ei yksikään ruoho voi poiketa Hänen säätämistänsä lain käskyistä. Meidän on pakko noudattaa sitä, mitä Hän meille täällä maan päällä kulloinkin säätää ja määrää…"
Kaikki alkoi Harhamalle laajeta ja revetä omaan suuruuteensa. Koko äärettömyys oli taas juomana hänen huulillansa ja ijankaikkisuus huumasi hänen sielunsa ja päihdytti häntä. Mutta Pietari suureni hänen silmissänsä suurenemistansa ja kirkastui, kuin Kristus vuorella. Hetkeksi haihtuivat kaikki muut kysymykset. Rouva Esempio ja maailmankurjuus haihtuivat pölynä ijankaikkisuuden pimeyteen. Reipastuneena kysyi hän munkki Pietarilta:
— "Miksi Hän sitten salaa kaiken sen meiltä?"
— "Ei Hän salaa Itseänsä eikä töitänsä. Hän joka hetki avaa niitä meille, kehittämällä meitä niitä näkemään, antaen meille apukeinoja niitä tutkia, lähettämällä meille aikanansa profeettoja Hänestä puhumaan", — vastasi munkki Pietari rauhallisena.
Harhama mietti taas jotain hämärää. Ja ikäänkuin olisi taas saanut kiinni jonkun niidenpään kysyi hän:
— "Hyvä on. Te sanotte, että ne profeetat puhuvat Jumalasta Hänen vaikutuksestansa, inspirationista. Missä ilmenee se inspirationi? Miksi eivät profeetat sitä ole selittäneet?"
Harhama luuli taas kysyneensä jotain pulmallista, selittämätöntä.
Mutta Jumalan palvelijan varmuudella vastasi munkki Pietari: