— "Luuletko ruohon tietävän, miten Jumala sille lakinsa säätää ja tahtonsa ilmoittaa? Ja kumminkin ruoho tietää, mikä on sen elämänlaki: Jumalan käsky sille. Niin vaikuttaa Jumala profeettoihinsa. Usko minua: Profeettojen aika ei ole loppunut, eikä lopu tässä maailmassa. Niinkuin Jumala kehittää luomakuntaansa ja sen lakeja, niin kirkastaa Hän Itseänsä meille alusta loppuun. Kun Hänen aikansa tulee, lähettää hän meille uusia profeettoja ilmottamaan hänen uusia käskyjänsä, tai selittämään ja täydentämään entisiä. Hän on loppumaton, meille aina valkeneva, alati kirkastuva, Itse muuttumaton Olento…"
Kammiossa tuntui joku salaperäinen jumaluuden henki. Se tuntui ilmestyvän Harhaman eteen suurena, kammion hämäryytenä, tai jonain semmoisena. Hän tapaili sen hämärän hiuksia, pettyi, synkistyi, hajosi, repeili. Munkki Pietari jatkoi, ikäänkuin itseksensä:
— "Te tiedemiehet ja muut tutkitte ja erottelette raamatustakin sitä, mikä siinä mielestänne on Jumalan, Jeesuksen, puhumaa, mikä ei. Te ette tiedä, että jokaikinen oikea totuus on jumalasta, olipa se vaikka koneella lausuttu, ja lapsen suusta tullut, sillä muuta totuuden lähdettä ei ole. Raamattua järkyttäessänne te olette etanoita, jotka yrittävät vuoria siirrellä."
Hän vaikeni, huokasi, teki ristinmerkin ja mietti Jumalaa ja niitä, jotka Hänestä pois pyrkivät, ja surunilme levisi hänen kasvoillensa.
Syntyi äänettömyys. Harhaman ajatukset repesivät tavottelemaan äärettömyyden reunoja ja sitä tehdessä ne hajosivat lopulta olemattomiin ja joku pimeys ilmestyi kaiken sijalle. Kammion hiljaisuus tuntui taas nousevan kalliona hänen hartioillensa ja rutistavan häntä näkymättömällä painolla. Hän hikosi ja sai niin ankaran hermokohtauksen, että alkoi vapista. Munkki Pietari katseli häntä surullisena, kasvoilla harmahtava kärsimyksien haituva. Kun äänettömyys oli jatkunut pitemmän aikaa, alkoi munkki Pietari taas varovasti kosketella Harhaman kipeätä ajettumaa. Hän kysyi:
— "Oletko, veli, näinä aikoina koettanut lähestyä Häntä?"
Harhama vaikeni. Hänen teoksensa ja koko elämänsä ilmestyivät hänen eteensä salamannopeasti. Hän tuli katkeraksi kaikelle, munkki Pietarillekin. Suupieleen vetäytyi katkera väre ja pitkän odotuksen jälkeen lausui hän:
— "Mhyh!… Lähestyä!… Ketä?"
— "Häntä, ainoaa elävää Jumalaa", — vastasi munkki Pietari, ollen huomaamatta Harhaman katkeruutta.
Harhama mietti, tuli yhä katkerammaksi ja alkoi ärtyä. Hänestä tuntui taas, kuin tahtoisi munkki Pietarikin hävittää hänen elämänsä sisällön: hänen teoksensa. Synkkänä, puoliääneen, vastasi hän viimein: