— "Lähestyköön Hän minua, sillä totta kai Hän löytää tien paremmin… Jos Hän on kerran Jumala…"
Munkki Pietari ajatteli jotain tuskallista ja kysyi varoen:
— "Hän on aina seisonut luonasi syli avoinna, mutta oletko sinä pyrkinyt siihen syliin vaipumaan ja särkymään ja laskeutumaan hänen jalkoihinsa?… Tai oletko ehkä hänen syliänsä paennut?"
Se oli puukonpisto Harhaman sairaloiseen sieluun. Häntä ärsytti se ajatus, että hänen kaiken muun lisäksi pitäisi polvistua Jumalan eteen, jota vastaan hän nousi ja jota hän vihasi ja piti onnettomuutensa syynä. Munkki Pietari tuntui häntä aivan tahallaan nöyryyttävän, painaen häntä Jumalan jalkoihin. Hän ärtyi ja uhma alkoi kohota hänessä kaikkea olevaa vastaan. Ynseänä, synkkänä lausui hän:
— "Miten minun pitäisi Hänen syliinsä ryömiä?"
Munkki Pietari hillitsi itsensä ja kysyi vastaukseksi:
— "Oletko näinä aikoina rukoillut?"
Joku kirkas, polttava salama välähti Harhamassa, nostaen ukkosen… Hän muisti rukouksensa jonka oli Lammaskalliolla rukoillut. Hän oli valmis räjähtämään. Aivan ilkamoiden vastasi hän:
— "Olen… Minä olen rukoillut… Minä olen rukoillut kaikesta sydämestäni… Toisen kerran elämässäni…"
— "Silloin on Jumala sinua kuuleva", — lausui siihen munkki Pietari.