— "Ja mitä rukoilit häneltä?"
Harhaman kädet vapisivat jännityksestä, mutta kasvot olivat kylmät, verettömät, kivikovat, kun hän vastasi päättävästi:
— "Minä rukoilin häneltä voimaa kukistaa se Jumala, jonka jalkoihin
Te tahdotte minut polkea…"
— "Sinä ihmishurjimus!" — lausui siihen munkki Pietari arvokkaana, istahtaen rauhallisena.
— "Niin", — alkoi Harhama — "minä en tahdo enää tätä elämän kurjuutta ja valetta ja petosta kantaa… Minua inhottaa se… Minä sanon kerrankin totuuden: Pikkulapsesta lähtien olen noussut Häntä vastaan yöt ja päivät. Viime vuodet olen kaikilla sieluni voimilla kohonnut paljastamaan Jumala-petosta. Yöt päivät olen istunut teokseni ääressä sitä varten ja nyt se on valmis. Vihdoinkin!… Lopultakin!… Ja Te olette sen teoksen alun siunannut…"
Hän puhui kuin kivipatsas: kylmänä, tietoisena.
Munkki Pietari istui edelleenkin rauhallisena ja hilliten itseänsä.
Kylmänä, ylevänä lausui hän hetken kuluttua kysyvästi:
— "Sinä siis tahdoit kukistaa ihmis-elämän perustuksen ja kuolevan viimeisen turvan, sinä tahdoit kukistaa Jumalan?"
Harhaman uhma nousi entistä korkeammalle. Ensi kerran elämässänsä oli hän paiseensa muille paljastanut ja ikäänkuin ilkkui ja nautti sen suuruudesta, tuntien samalla sen voiman, jonka nimessä luuli puhuvansa. Hän vastasi jyrkästi:
— "En tahtonut Häntä hävittää, vaan vaihtaa Hänet oikeaan. Tahdoin ja tahdon vaihtaa olemattoman olevaan…"