Munkki Pietari katsoi Harhamaan niin tutkivasti, kuin olisi hän tunkenut kahta miekkaa hänen aivoihinsa. Se katse alkoi lannistaa Harhaman raivokohtausta.
— "Mutta mikä varmuus sinulla on siitä, että Häntä muka ei olisi olemassa?" — kysyi viimein Pietari tyynenä.
Kysymys oli Harhamalle tulisella raudalla tehty pisto. Hän näki sen raudan ojentuvan häntä vastaan joka taholta. Se oli hänelle aivan odottamaton, aavistamaton kysymys, joka nyt tutkaimena asettui häntä vastaan. Hänessä oli kaikki henkinen epäsäännöllisen rajua ja voimakasta, vaikka hän sen ulkonaisesti salasi sairaloisella huolella. Siksi lannistui se myös pian, väsyen liikaan rajuuteensa. Niin nytkin. Hän alkoi masentua. Hän vaikeni ja alkoi tulla neuvottomaksi. Munkki Pietari kysyi pitkän odotuksen jälkeen lisää:
— "Ja kumminkin sinä tahdoit Hänet olemattomana kumota… Mutta entä jos Hän onkin olemassa?…"
Syvä ryppy nousi Harhaman otsalle. Kädet alkoivat herpautua ja monipäiväisen syömättömyyden ja valvomisen johdosta heikontuneet polvet pettää. Hän istui kauvan synkkänä ja sanattomana… Viimein lausui hän katkerasti:
— "Miksi Hän ei sitten näyttäydy?… Miksi Hän syö minun sieluani salaa, kuin lude?…"
Munkki Pietari katsoi häneen tutkivasti ja kysyi vastaukseksi:
— "Eikö Hän vielä ole sinulle kylliksi voimallisesti näyttäytynyt elämäsi seurauksissa?…"
Kun Harhama ei vastannut, jatkoi munkki Pietari:
— "Jos Hän ei ole vielä näyttäytynyt, ja jos et tahdo Häntä muuten oppia tuntemaan, niin syö edelleenkin hyvän- ja pahantiedonpuusta! Se puu on joka hetki edessäsi, eivätkä sen oksilta rapakot kuivu eivätkä tuliset omenat ja herkut lopu. Syö, niin kyllä silmäsi avautuvat näkemään alastomuutesi ja erottamaan hyvän pahasta. Sillä tiedä: Perkele puhui Jumalan tahdosta totta, kun hän sanoi, että siitä puusta syödessä ihminen oppii tietämään hyvän ja pahan…"