Luostarin kirkonkello kumahti. Munkki Pietari nousi, astui jumalankuvan eteen, teki ristinmerkin, istahti ja kysyi levollisena:
— "Ja mikä oli se 'oleva' Jumala jonka aijoit asettaa kukistamasi sijalle?"
Harhamasta tuntui kysymys ivalta. Kaikki häntä ärsytti. Hän yltyi ja vastasi vakuuttavasti:
— "Ihminen… Ihminen maailmankurjuuden ja rouva Esempion muodossa…"
Munkki Pietari kavahti ylös ja samaten Harhama, kuin olisi hän luullut edellisen hänen päällensä karkaavan. Molemmat katsoivat taas toistensa silmiin, kuin Perkeleen ja Jumalan itsetietoiset palvelijat.
— "Kurjimus!… Sinä ihmisportto!" — lausui munkki Pietari ankarana ja hänen sielunsa voimat näyttivät paisuvan. Hän jatkoi tuomitsevasti:
— "Sinä portto! Sinä olet huorannut kahden kanssa…"
— "Kenen kahden?" — yritti Harhama.
— "Vaikene!" — keskeytti kiivastunut munkki. — "Sinä olet huorannut maailmankurjuuden ja naisen kanssa. Jälkimäiseltä sinä olet etsinyt lihasi himojen tyydytystä, edelliseltä muiden himojesi ruokaa, sitten kun olet yhdet himosi siivet polttanut kullassa, huorannut sen kanssa itsesi näännyksiin. Ja ne huoruuskumppalisi aijoit sinä korottaa ihmisten Jumalaksi… Sinä kurja portto! Sinun tekosi ei olisi sillä korjattu, että vuori ripustettaisiin sinun kaulaasi ja sinut upotettaisiin tuliseen mereen, sillä esimerkkisi siemenet jäävät toisten turmioksi…"
Harhama yritti puhua, mutta munkki Pietari keskeytti ankarana: