— "Jumalan vanhurskas viha on rajaton, mutta Hänen rakkautensa katuvaa kohtaan on yhtä ääretön."
Sen sanottuansa hän nosti kätensä siunataksensa Harhamaa ristinmerkillä. Harhama yritti tarttua siunaukseen nostettuun käteen, painaaksensa sen alas, mutta munkki Pietari käski ankarana:
— "Käsi alas! Minä käsken Jumalan nimessä ja Hänen palvelijanansa…"
Harhaman käsi painui alas. Munkki Pietari siunasi hänet nopeasti, ennen kun Harhama ehti sitä estää, ja lausui:
— "Jumala olkoon sinulle armollinen ja painakoon sinut aikanansa jalkoihinsa tomuksi ja sitten nostakoon sinut uutena ihmisenä!"
Sitten istahti hän ja lausui:
— "Mene!… Tästä kammiosta vie sinut jokainen polku Hänen luoksensa…"
Ovi sulkeutui Harhaman jälkeen. Käytävän kuuraiset kiviseinät huokuivat jääkylmyyttä, joka tuntui tarttuvan rautaisin kourin Harhaman polviin, puristavan niitä ja ikäänkuin taivuttavan niitä. Sinä hetkenä, jonka hän seisoi Perkeleen valta-istuimella, oli hän jännittänyt kaikki sielunsa voimat äärimäiseen vireeseen, pingottanut koko olemuksensa ja herposi nyt. Jalat tuntuivat rautapainoilta, joita hän ei jaksanut lattiasta nostaa. Hän seisoi oven edessä ja kuuli munkki Pietarin rukoilevan:
— "Kaikkivoipa Jumala! Nosta armossasi vuoresi hänen hartioillensa, ennen kun se on hänelle myöhäistä! Jauha hänet tomuksi, kun vielä aika on, että hän saisi nauttia Sinun armosi suloisuutta!…"
Kylmä hiki nousi Harhaman otsalle. Luostarin kellot alkoivat soida ja kirkossa veisasi kuoro: