"Muserra meidät murskaksi.
Jauha meidät tomuksi!
Masenna ylpeys,
polta paha,
kitke armotta himo!
Herra, armahda!
Herra, armahda!
Herra, armahda!"
Harhama oli yrittänyt poistua, mutta polvet pettivät. Hän vajosi voimatonna, kuin juopunut polvillensa seinää vasten. Otsa painui jääkylmään, kuuraiseen seinään ja se virkisti häntä. Kun hän nousi vaivoin ylös, huomasi hän painuneensa polvillensa erään jumalankuvan eteen, jonka edessä paloi pieni lamppu.
— "Oi… joi… joi!" — pääsi silloin Harhamalta pitkä, tuskallinen huokaus.
* * * * *
Ulkona oli jääkylmä ilma. Pakkasen sakea huude pimensi puolipäivän hämäräksi. Auringonkehrä näkyi sen läpi himmeän veripunaisena suurena pyöränä kuin tähtikehrä savun seasta. Oli niin sumeaa, että myymälät olivat valaistut sähkövalolla. Kirkonkellojen ääni kuului synkältä, jääkolealta.
Ajatuksissansa kulki Harhama katuja pitkin. Munkki Pietarin ankara ääni soi yhä hänen korvissansa. Hän oli kuulevinansa hänen jylisevät sanansa. Mutta ne sanat eivät häntä masentaneet. Ne herättivät hänessä jonkunlaisen sokean, tylsän uhman, kuten tapahtuu ihmisessä, joka on syössyt uhkarohkeuksiin ja tietää peräytymisen olevan myöhäistä, eikä myös ole varma tekonsa oikeudesta eikä sen vääryydestäkään. Epäily oli tukahtunut ja sen sijalle astunut epätoivoinen uhitteleva ajatus: "Menköön, sittenhän näkee!"
Ja silloin tulvasi häneen katumus, että oli teoksensa ja elämänsä salaisuuden paljastanut. Se paljastus tuntui tukkeavan kaikki peräytymistiet. Peräytymisen ajatuskin jo vyörytteli hänen eteensä häpeän suurta, mustaa palloa, jonka päällä pysyttelihe suuri irvistelevä pääkallo nauraen hänelle pirullista ivanaurua. Hänen hätänsä roiskahteli uhman tulien seasta öljyvaahtona, joka pärskyi ylös, laski sieltä takaisin uhman tuliroihuun ja lisäsi sen paloa. Ja sitä mukaa tunsi hän myös yhä enemmän riippuvansa rouva Esempiosta. Hänessä nousi ruttomainen kiihko saada kaikki ennallensa ja siten pelastaa teos ja elämä. Kaikki elämän rihmat tuntuivat juoksevan rouva Esempion saksien läpi.
Rouva Esempiota ei vielä kuulunut. Odotellessansa, tuskitellessansa ja harhaillessansa johtuivat Harhaman ajatukset paksusta rahapinkastansa niiden lahjottajaan Zaikoon. Tämän kuva nousi hänelle surullisena muistona, joka soitteli menneisyyden kelloja. Hän lähti hänen haudallensa Vasiliostrovaan, Pietarin tiheimpään haudatulle suurimmalle hautausmaalle ikäänkuin aikaansa kuluttamaan, tai tapaamaan kuollutta ystäväänsä ja viemään hänelle tulipunaisen tulpaanin.
Hautausmaan hoitaja sai ruplansa ja näytti hänelle haudan, moneen kertaan kumartaen. Sitä peitti sakea hanki ja pieni muistokivi, jonka Anna Pawlowna oli yhdessä hänen kanssansa sille pystyttänyt. Ei ainoakaan jälki osottanut, että ystävä olisi siellä käynyt talven lumien aikana. Harhama istahti viereiselle hautakivelle ja kohta laskeusi hänen henkensä ihmishengen kalmanhautoihin. Hänen ympärillänsä kaivettiin kymmeniä hautoja. Kaikkialta viskasi lapio ylös mustaa, rapamaista liejua, valmistaen ihmiselle sen mätänemispaikkaa. Suuri hautausmaa oli hautakivimetsänä. Toiset niistä kivistä heittelivät obeliskimaisia huippujansa korkeuteen ylpeinä, toiset aivan kuin häpeilivät pienuuttansa, mutta kaikilla oli jotain yhteistä: kaikissa näkyivät kaikenhäviön terävien hampaiden jälet. Jotkut kivipylväät olivat vinossa, toiset olivat jo kaatuneet ja murenivat kaikenhäviön hampaiden pureksimina.
Ja siinä istuessansa ja hengessänsä ihmishengen kalmanmailla kulkiessansa täytti hänet taas kuoleman pelko tulvaveden tavoin. Hän tunsi kalmanhajun sieramissansa. Se haju tuntui tarttuvan hänen ruumiiseensa, kuin ruttoja alkavan suuren työnsä, työn, joka ei koskaan lakkaa, jonka tekijä ei nureksi työn raskautta, työpäivän pituutta. Se haju sakeni, muuttui harmaaksi sumuksi, sitten mustaksi usvaksi ja lopulta pilkkopimeydeksi, ja siihen pimeyteen haihtui taas koko hänen teoksensa ja sen mukana koko hänen elämänsä.