Hän vapisi. Sitten selveni taas sumu ja kalmanhaju kirkastui ilkamoivaksi kuoleman elämän-ivaksi. Koko elämä näytti kuoleman ivanaurulta. Jokaisen muistomerkin päässä irvisteli kuoleman korppi, siivekäs pääkallo, vaanien häntä, kynnet valmiiksi vedettyinä. Ne korpit suurenivat. Yksi niistä muuttui majuri Velikodushofiksi, joka irvisteli hänelle. Hän raivostui, ja inho ja halveksiminen ja vihan tuli himmensi kaiken muun, kuin metsäpalo nuotiotulien valon…
Ja aina uudet ja uudet kuoleman kuvat ilmestyivät edellisistä ja puhkesivat kukkina kalmanhajusta. Hänen silmiensä eteen ilmestyi kuoleman musta leija, joka suureni, vaappui, imi itseensä kaiken, laajeni ja täytti viimein koko äärettömyyden. Hän pyöriskeli sen imemisissä, hätäytyi, etsi pelastusta ja taas tarttui hän teokseensa ja rouva Esempioon, josta taas tuntui riippuvan kaikki, sekä elämä, että kuolema.
Haudankaivaja viskasi haudasta sääriluun. Harhama huokasi, asetti punaisen tulpaanin ystävänsä haudalle ja läksi pois hoippuvin askelin, kalmanhaju sieramissa. Kuoleman korpit, siivekkäät pääkallot kurkistelivat yhä Harhaman silmissä. Zaikon haudalta lähdettyänsä poikkesi hän hautausmaan kirkkoon.
Mikä ajatus oli hänet sinne johtanut, sitä ei hän käsittänyt. Se oli ehkä ajatus mennä lämmittelemään tai rauhaan, tai yleensä johonkin sisälle. Kirkko oli puolihämärä. Sitä valaisivat ainoastaan rukoilijoiden sytyttämät vahakynttilät, jotka tuikkivat alttarilla ja Jumalan kuvien edessä, kuin taivaan tähdet Jumalan olemuksen ympärillä. Rukouksen ja huokauksien kohina kohosi holveihin ihanan laulun sävelien kantamana ja kaiku vastasi sieltä, kuin vakuuttaen särkyneille että Jumala armahtaa heitä.
Rukoilijoita oli tavallista enemmän. Kaikkialla vuotivat kyyneleet, kaikkialla näkyi surun ja kuoleman sortamia, jotka saattoivat morsiamensa hautaan ja anoivat Jumalan armoa epätoivoisen luottamuksella ja hartaudella, hätääntyneet, avuttoman näköiset katseet kohotettuina Hänen puoleensa, vavisten kuoleman edessä.
Kirkossa oli kaksitoista avonaista ruumis-arkkua, kussakin ruumis odottaen papin siunausta. Arkut olivat ladotut vieretysten kahteen riviin. Ne olivat maailman kurjuudesta poismuuttavia ihmisiä. Maailman rikkauksien keskellä ei niille, rikkauksien luojille, riittänyt eri siunausta kullekin. Niitä täytyi siunata joukottain.
Kuoro veisasi, pappi luki siunauksia ja vakuutti, että kuolleista ylösnousemisen aamuna ystävät taas saavat syleillä toisiansa elävinä. Kyyneleet vuotivat, raivoisat itkukohtaukset yltyivät yhdeksi kohinaksi laulun ja rukouksien kanssa. Ihmishenki kiemurteli kuoleman korppien terävissä kynsissä.
Harhama tunkeutui aivan arkkurivien viereen. Hän nuuski kalmanhajua ja tutki kuolleiden kasvonpiirteitä, nähdäksensä niistä jotain, vaikka mitä. Hän nuuski kuollutta, kuin nälkäänkuoleva peto piiloutunutta raatoa, johon se ei uskaltaisi koskea, mutta nälkä pakottaa, polttaen suolia kuin tulinen rauta. Hän värisi, himoitessansa nähdä kuolleiden kasvoista vilahduksen jostain himmeästä ilmiöstä, tai kuolemasta, Jumalasta tai Perkeleestä. Ja hän näki ryppyisiä, raihnaisia kasvoja, laihoja huulia, ihmisraatoja, joiden lihan oli kaikenhäviö syönyt jo elävältä. Hän hengitti kiihkeästi, tunsi taas kalmanhajun sieramissansa, ja kyyristyi häviön kynsiin, silmät hätäytyneinä.
— "Niinkuin Jeesus Kristus on noussut kuolleista, niin pitää kaikkein kuolleiden kerran nouseman", vakuutti pappi.
— "Onko hän sitten noussut?" — ajatteli Harhama, kasvot ivan ja tuskan vääntäminä, ja jatkoi: "Miksi hän sitten nousi yöllä salaa?… Ja miksi Hän pelkäsi näyttäytyä kaikille?…"