Hän järkkyi, katseli naista tarkemmin ja muisti hänet jossain nähneensä, mutta ei muistanut missä, eikä sitä kuka hän oli. Nuori nainen painoi taas otsansa kylmää kiveä vastaan, nousi sitten uudestaan polvillensa ja rukoili kädet ojennettuina Neitsyt Maarian kuvaa kohti. Hän lähestyi naista ja kuuli hänen hiljaa lausuvan:
— "Jeesus Kristus! Pelasta Nikolai ja myös hänen ystävänsä
Harhama!…"
Harhama säpsähti tuntien naisen. Se oli Loolja, Nikolain onneton sisar. Samassa huomasi Loolja hänet ja nousi ylös hämmästyneenä. Harhama lähestyi häntä, tervehti ja lausui hiljaa:
— "Kiitos, Loolja! Oli hauska, että tapasin… Saamme puhua
Nikolaistakin."
He istahtivat seinänvierelle. Loolja oli kokonaan muuttunut. Hän oli varttunut tytöstä naiseksi. Kasvoissa oli vaimon ilme, mutta mustissa silmissä loisti entinen tytön avomielisyys ja samalla sanomaton kärsimys. Hän oli hyvästi puettu. Hiljaisella äänellä alkoi hän puhua:
— "Minä juuri satuin muistamaan teitä… Tänään on Nikolain päivä ja tulin rukoilemaan rauhan puolesta… Hän muisti aina Teitä ja Kaatja-poloinen puhuu Teistä vielä ja tahtoisi tavata."
Suuret muistot heilahtivat Harhaman silmissä. Kuolemakin hävisi hetkeksi.
— "Missä on Nikolai?" — kysyi Harhama uteliaana, kiihkoisena, kuiskaamalla, kuin jotain peläten. Looljan silmästä kierähti kyynel, jonka hän kuivasi nopeasti vapisevin käsin, vastaten kuiskaamalla:
— "Hänet ammuttiin kapinassa."
Sen sanottuansa purskahti hän katkeraan, raivoisaan itkuun… Koko ruumis vapisi itkukohtauksen kourassa. Harhamaan koski sanoma Nikolain kohtalosta kuin puukonpisto. Vallankumouksellisten joukossa oli ainoastaan kaksi, joita hän rakasti: Zaiko ja Nikolai, edellinen hieno, hento ja tunteellinen, jälkimäinen uhkarohkea, voimakas ja nerokas. Kuoleman jääkylmä koura tuntui taas häntä puristavan. Se avasi kitansa ja näytti ilkkuen kaikkea, mitä oli sinne niellyt: siellä oli Nikolai, Zaiko, Nikitin. Se pureksi niiden luita, kalvoi niitä, kuin koira soisessa haudassa, ilkeänä, inhottavana, märkänä ja matoisena. Loolja painoi kasvonsa käsiänsä vastaan, vartalo vapisi ja hän hätäili itkun seasta Nikolaita tarkottaen: