— "Se poloinen kuoli vielä katumattomana…"
Kaikki tuskan puukot leikkelivät Harhamaa. Hän yritti lohdutella
Looljaa, selittäen:
— "Eihän hänellä ollut mitään kaduttavaa… Hänhän oli jalo ja hyvä…"
Loolja keskeytti hänet lausuen:
— "Oi, Te ette tiedä, ette tiedä… Voi jos Te tietäisitte!…"
Harhama kiihottui luullen olevan jotain salaista. Ikäänkuin sitä salaisuutta siepataksensa uteli hän:
— "No, mitä sitten Loolja?… Mitä hänellä oli?"
Loolja purskahti taas raivo-itkuun ja aivan kokoon lyyhistyneenä vastasi itkun seasta:
— "Se poloinen kirosi Jumalan… Voi, Herra Jumala, Herra Jumala tätä ihmis-elämää!…"
Harhaman mieli synkistyi. Hän muisti kuinka hän itse oli kironnut Jumalan synkän korven keskellä talvisena sydän-yönä. Elämän yleinen epäselvyys tuijotti häneen taas mykkänä. Hän ei ollut selvillä mistään. Pitkän vaiti-olon jälkeen alkoi hän rauhotella onnetonta tyttöä. Hän selitteli: