— "Rauhotu, Loolja! Eihän Nikolai ole kenellekään pahaa tehnyt…"
— "Niin", — lausui Loolja hiukan rauhottuneena itkun seasta. — "Hän oli kaikille hyvä… minullekin… Ja eikö totta, että Jumala on armollinen?"
Harhama ei tiennyt mitä vastata. "Pitääkö minun nyt ottaa särkyneeltä tytöltä pois se ehkä luuloteltu vesimalja, josta hän taas juo rauhaa?" — mietti hän. Hän sotkeutui ajatuksiinsa ja huokasi itseksensä, Jumalaa tarkottaen:
— "Miten kavalasti se paula on punottu!"
Kun Loolja oli rauhottunut, kertoi hän ensin Nikolain kuolemasta ja jatkoi:
— "Me surimme häntä… Kaatjan täytyi piilotella. Minuun koski se kovasti, kun hän kaatui katumattomana ja Jumalaa kiroten. Kun kesä tuli, kokosin minä, mitä oli, ja lähdin toivioretkelle Kiefiin rukoilemaan hänen puolestansa. Siellä rukoilin minä kolme päivää hänen puolestaan… ja Teidänkin puolestanne… Se helpotti vähän…"
Hän keskeytti ja mietti. Harhamassa nousi inho sitä Jumalaa vastaan, jonka nimessä yksinkertaisia houkutellaan toivioretkille, tuhlaamaan varansa ja sitte kärsimään kurjuutta.
Hän havahtui noista sanoista, kuin olisi hän nähnyt verivihollisensa. Munkki Pietari tuntui hänestä nyt hänen viholliseltansa: Jumalan edustajalta, Jumalan, jota hän taas vihasi vaistomaisesti. Se tunne tuprahti hänestä, kuin poro sateen siihen sattuessa ja peitti hetkeksi kaiken muun. Hän tarttui Jumalaan, kuin lahtari teuraaseen: raaoin käsin, arastelematta. Hän kysyi Looljalta halveksivalla äänellä:
— "Loolja…! Uskotko sinä kaikkia taruja?…"
Loolja katsoi häneen hämmästyneenä. Hän ei tiennyt mitä tarua Harhama tarkotti ja kysyi: