— "Eiväthän nekään tiedä, että Jumalaa ei ole olemassa… Ne vaan uskovat…"
Elämän verkkokäpy alkoi taas liikkua Harhaman ympärillä. Ensi kertaa elämässänsä kuuli hän sanottavan, että Jumalan kieltäminenkin on uskoa… Ja hän ei voinut sitä kumota, ei vääräksi väittää. Looljan lausuma ajatus tuntui niin luonnolliselta, yksinkertaiselta, että se oli aivan kumoamaton. Se tuntui luonnon valmistamalta totuudelta, jota totuutta ei voida koskaan kumota. Uskonrihmat tuntuivat juoksevat yksinpä kieltämyksestäkin. Harhamasta tuntui, että koko elämä oli yksi ainoa sadin, joka oli hänen poluillensa viritetty, yksi ainoa verkko, josta ei ollut poispääsyä. Ikäänkuin siitä pois pyrkien, lausui hän tuskastuneena:
— "No, sehän on kokonaan toista… Näkeehän sen että Sitä ei ole…"
— "Mistä sen näkee?" — tarttui Loolja kerkeästi, viattomasti, kuin lapsi.
Ja entistä enemmän sotkeutui ja tuskastui Harhama. Hän ei jaksanut ajatella, ei kyennyt selittämään mistä sen näkee. Tuskastuneena, kääntääksensä puheen toisaalle, lausui hän:
— "Äs! Jätetään nyt se!… Missä on Kaatja?"
— "Kaatjako? Se poloinen asuu luonani… lapsinensa… Hänellä olisi asiaakin Teille", — vastasi Loolja.
— "Minä tulen häntä tervehtimään", — tarttui Harhama, kiirehtien, jyrkästi.
— "Tekö?… Ei… Ette Te voi", — keskeytti Loolja hämillänsä,
— "Miksi en voi?"