Loolja punastui, kyynel kierähti silmästä ja hän vastasi surullisena suu itkussa:
— "Minä olen vielä semmoinen nainen…"
Hän purskahti taas itkuun ja jatkoi sen seasta:
— "Enhän minä… enhän minä… tahtoisi, mutta kun on pakko… Joskus on pakko… Anna Pawlownan toimesta sain oppia ompelemaan… Sitten tuli pikku veljille ikävä ja Nikolain täytyi paeta… Ne poloiset pyrkivät luokseni… Minä aloin ommella ja otin raukat huostaani… Veljet saivat opetusta ja vanhimmat ovat jo opissa. Kun tuli hätä ja olisi poloiset pitänyt karkottaa luotani, niin tuli sääli ja minä…"
Itku keskeytti taas puheen. Harhamaa se leikkeli kuin veitsi. Loolja jatkoi:
— "Pari… pari kertaa kuussa on täytynyt… on täytynyt, kun ei ole jaksanut ansaita muuten… niin vähä maksavat… Minä olen aina silloin rukoillut ja katunut ja ajatellut: Antoihan Jumalakin poikansa ihmisten tähden… eikö minun pidä antaa itseäni veljieni tähden, että he saisivat kasvaa Jumalan lapsiksi ja voisivat oppia Jumalan sanaa… Ah, kyllä elämä on raskasta, niin raskasta ja likaista…"
Hän vaikeni hetkeksi ja kuivaili kyyneleitänsä. Harhama hengitti raskaasti. Elämä ilmestyi hänelle likaisena petona, joka puri armotta, verinen nahka selkään hevosloimeksi heitettynä, verinen puoli ylöspäin.
Hänessä nousi taas viha rikkaiden Jumala-pelättiä vastaan ja teos alkoi nousta niistä sumuista, joihin se äsken uhkasi vajota. Loolja jatkoi:
— "Sitten syntyi Kaatjalle lapsi, jälkeen Nikolain kuoleman. Hän onneton on kivuloinen ja me elämme kaikki yhdessä… Kun tulee äärimäinen hätä, silloin täytyy minun turvautua syntiin ja likaan…"
Hän vaikeni taas, mietti raskaita hetkiänsä, näytti luhistuvan kokoon ja lopetti huoaten: