— "Mutta eihän sille mitä voi… Tottapa sen Jumala on niin säätänyt…"
Loolja itki taas. Harhama oli unohtanut oman itsensä kokonaan tätä ihmistuskan, kärsimyksien, rakkauden ja jalouden kuvausta kuullessansa. Viha leimahti Jumalaa ja munkki Pietaria kohtaan. Mieli kolkkona lausui hän Looljalle päättävästi:
— "Mennään Kaatjan luo!"
— "Kuinka… Mutta ihmiset voivat luulla Teistä pahaa… kun minä kävelen."
— "Ei, Loolja. Ei. Sinä olet parempi minua. Et sinä ole 'kävellyt', vaan minä. Sinä pelastat veljiäsi, minä olen etsinyt lokaa", — keskeytti Harhama. Ja tarttuen Looljan käteen, lisäsi hän:
— "Mennään!"
Kun he lähestyivät Looljan asuntoa, lausui tämä:
— "Herra Harhama, älkää koskettako Kaatjan yhteen kohtaan, se poloinen joutuu silloin vihan valtaan… Ne vangitsivat hänet ennen Nikolain kuolemaa vallankumouksellisena ja raiskasivat… Sitten hänet vapautettiin…"
Harhaman viha roiskahti tuhlaavana ja sammutti joksikin aikaa kaiken muun.
* * * * *