Elämän kukkanuput puhkeilivat kukiksi. Rakkaudesta toisia kohtaan puhkeili viha toisia kohtaan. Elämä itse loi siten kaiken, mitä se tarvitsi itsensä tekijöiksi, oman olemuksensa ytimiksi.
Pietarin pakkanen terottui neulateräväksi. Kylmän sumu samensi ilmaa.
Liput liehuivat tsaarin kunniaksi.
Harhama ja Loolja nousivat pimeitä, likaisia portaita myöten viisikerroksisen rakennuksen ullakkokerrokseen, jossa Looljan asunto oli. Siinä asunnossa oli yksi matala huone, josta etu-osa oli erotettu keittiöksi. Huone oli siisti, vaikka köyhyys pisti kaikkialta silmiin terävänä, kirpelevänä, syövänä ja leikkelevänä. Keittiössä puuhaili Nikolain halvautunut sisar. Häntäkin hoiti ja ruokki Loolja työllänsä ja ruumiillansa…
Keittiön takana olevassa asuinhuoneessa soudatti Kaatja lastansa laulaen:
"Tuuti, tuuti, pienoinen! Kasva, kasva, kaunoinen jumalien kiroksi, sortajien tuhoksi! Tuuti aa! Et sä saa taattoasi unhottaa!"
— "Kaatja, rakas, etkö tunne herra Harhamaa?" — kysyi Loolja, kun he astuivat sisään, eikä Kaatja tuntenut tulijaa hämärästi valaistussa huoneessa.
Riutuneen, kivuloisen ja kärsivän näköinen Kaatja nousi raukeana ylös ja tarkasti Harhamaa, Silmissä leimusi palava viha. Häntä oli mahdoton tuntea entiseksi kauniiksi, kukoistavaksi tytöksi. Tunnettuansa tulijan, astui hän, kuin uhmaava hengetär Harhaman eteen, tarttui heikoilla käsillänsä hänen käsiinsä ja lausui ihastuneena, mutta synkällä äänellä:
— "Harhama, sinä Nikolain paras ystävä!… Hän muisti sinua vielä sen päivän aamuna, jolloin kuoli."
Harhama suuteli liikutettuna ystävänsä lesken laihoja käsiä ja pyysi hänen istumaan ja kertomaan Nikolaista. Kaatja istahti. Nivelistä kuului nisahdus, kun hän laskeutui istualleen. Hän puhui vihan välke silmissä ja äänessä synkkä kaiku. Hän tuntui raivottarelta.
— "Nikolaistako?"— alkoi hän. — "Mutta minulla on sinulle asiaa,
Harhama!"