— "Katso majuri Velikodushofista… Hänkin elää rentonaan ja 'näyttää'…"
Silloin ei Harhamakaan tahtonut enää turhia arkailla. Zaikon lahjottamia rahoja oli hänellä tukku taskussa niiden lisänä, jotka hän oli koonnut rakentaessaan alttaria maailmankurjuudelle…
— "Hyvä on… Menemme Hiiden myllyyn", — lausui hän kuivasti.
* * * * *
Oli jo yö.
Eräässä Hiiden myllyn salissa istui Harhama rouva Esempion kanssa. Pöydällä heidän edessään oli pari pulloa viiniä, hedelmiä ja punainen tulpaani. Väkeä oli vähänpuoleisesti. Viereisessä pöydässä istui eräs elosteleva kauppiasjoukko. Siellä täällä leijaili joku perhonen, nostellen silkkihameensa helmoja, kuiskaillen sen kohinalla hymynsä säestykseksi…
Yö kului. Viuluista vuotivat säveleet. Näyttämöllä hyppi pari ilmavoimistelijaa. Harhamasta ne näyttivät marakateilta, jotka on ihmisestä alennettu ilveilemään ihmiskunnan elostelijoiden edessä.
— "En minä noista pidä… Kun tulisi kevyempää", — huomautti rouva
Esempio. Harhaman silmien eteen kohosi teos mustana leijana…
Kello löi kaksitoista. Yölinnut laskeutuivat jo oksillensa. Pöytien ääressä tutustelivat päihtyneet miehet niiden kanssa… kyselivät nimeä… asuntoa… kotipaikkaa. Näyttämölle ilmaantui naisia. Ne lauloivat, näytelläksensä kauniita hampaitansa… avonaista rintaa… käden kiemahdusta… silmiänsä, joista paloi tuli… sievää kumarrusta. Harhamasta tuntui se joukko rääkkyviltä naisvariksilta, joiden laulu sekaantui orkesterin säveliin ja kuhertelijoiden puheen sorinaan. Hän istui synkkänä. Silmien edessä leijaili teos mustana leijana.
— "Tuo nyt on jo vähän kevyempää", — lausui rouva Esempio. Harhaman kasvonlihakset vääntyivät katkeraan nauruun. Hän joi viiniä ja mietti taas elämää…