— "Missä?" — kysyi Harhama heräten mietteistään.
— "Tuolla! Nyt se taas aikoo suudella… Hyi sitä porttoa", — vastasi rouva Esempio.
Harhama tarkasteli naista ja tunsi hänet: se oli Loolja. Hän loukkautui rouva Esempion puheesta Looljan puolesta. Inhonsa yhä vielä pursuessa, alkoi hän vertailla Looljaa ja rouva Esempiota toisiinsa. Sitä tehdessänsä hän muisti, kuinka rouva Esempio oli kieltäytynyt imettämästä Ritvaa, koska siitä tulevat rinnat rumiksi. Hän muisti Looljan äitiä, joka ravitsi lastansa sydänverellänsä. Hän muisti miksi Loolja myö itseänsä.
Hän löi nyrkkinsä pöytään ja lausui rouva Esempiolle:
— "Tämä mylly ei ole enää minun paikkani… jos tahdot jäädä tänne, niin jää, mutta minä lähden…"
— "Kyllä minäkin sitten lähden", — lausui rouva Esempio, nousten raukeana. He poistuivat hoippuvin askelin. Päihtyneenä sulki Harhama taas kerran Hiiden myllyn oven.
* * * * *
Oli aamuyö. Varhaisimmat nousijat heräsivät jo töihinsä. Rouva Esempio riisuutui ja katseli kuvaansa suuresta seinäpeilistä. Harhama käveli edestakaisin puolipäihtyneenä, teoksen musta leija aina silmien edessä ja alaalla synkkä, sumuinen pohjattomuus.
Rouva Esempio selitti edelleen asiaa, jonka selitys jäi Hiiden myllyssä kesken. Hän puhui:
— "Minä annoin siinä turhan säälin vaikuttaa. Se tuli ja valitti että hän joutuu hunningolle, jos minä hänet hylkään…"