* * * * *
Seuraavana päivänä seisoi Harhama rouva Esempion kanssa Kasanin kirkossa, sen alttarin edessä, joka on vastapäätä pääovea ja jolla riippuu Jeesuksen hopeainen ruumis ristillä, orjantappurakruunu päässä. Hän oli tullut kirkkoon näytellessänsä rouva Esempiolle Pietarin merkillisyyksiä. Ajatuksiinsa vajonneena tarkasteli hän Jeesuksen kasvonpiirteissä ilmenevää tuskaa. Se tuntui hänestä hänen oman sielunsa tuskalta, tai ihmishengen yleiseltä tuskalta, maailmantuskalta. Jumaluus nosti hänet taas siivillensä. Enkelit kantoivat hänen eteensä hänen teoksensa. Kuolema näytteli terävää kynttänsä ja elämänsumut tulvasivat hänen sieluunsa. Hänen henkensä yleni, nousi pois aistillisuuden lemuavista kukista sekä punaisista että mustista ja niiden sijalle ilmestyivät jumaluuden ja kuoleman kukat. Hätäytyneenä, mutta maasta ja liasta ylös kohonneena, katsoi hän rouva Esempioon, kuin apua anoen, rukoillen häntä pelastamaan hänen teoksensa ja hänen elämänsä. Ruttotaudin tavoin kietoutui hän hengellään rouva Esempioon, pidellen häntä kiinni teoksen ja elämän hiussuortuvana. Hänen elämässänsä alkoi kehittyä sairaloisuuden ja mielipuolisuuden huippu. Hermokohtaukset uusiutuivat monta kertaa päivässä, niin ankarina että hän vapisi ja hikosi hetkessä likomäräksi.
Hänen seisoessansa alttarin edessä, kuului sapelin ja kannusten helinä ja korskea astunta. Harhama katsahti taaksensa ja näki kenraali Pawlofin astuvan jumalankuvan eteen ryhdikkäänä, sotilaallisena. Siinä teki hän ristinmerkin, sytytti vahakynttilän, risti taas silmänsä ja lähti. Mennessänsä antoi hän nunnalle suuren tukun setelirahoja köyhille jaettavaksi. Nunna teki ristinmerkin ja kenraali Pawlof poistui.
Harhama seisoi kuin salaman lyömänä. Elämän epäselvyys kietoutui verkkona hänen ympärillensä.
* * * * *
Oli loppiais-ilta. Harhama istui rouva Esempion kanssa Pietarissa eräässä hotellin huoneessa, juoden ja katsellen äänettömänä olutlasiansa.
Huoneessa oli jotain piinallista, purevaa. Harhama heilui yhä hiuskarvan varassa. Hän vartioi rouva Esempiota, kuin pakenevaa saippuakuplaa.
Teoksen käsikirjoitus oli kasvautunut häneen kiinni, eikä hän löytänyt mitään mahdollisuutta niitä kahta asiaa toisistansa erottaa. Hän huokasi itseksensä:
— "Kun en olisi edes munkki Pietarille ilmoittanut, että se Esempio-ihminen on hän, niin voisihan vielä julkaista. Mutta se tulee nyt tiedoksi…"
Sitä ajatellessa kuuli hän jo kirkonkellojen soivan ja hänen uskonsa inhimillisen siveellisyyden voimaan alkoi murtua. Elämä tuntui jäytävän sitä arvottomana. Kaikki epäilynrauhaset vuotivat tulvanaan.