— "Sinä, Stepan Ivanovitsh, olet suvainnut minua kutsua", — tervehti hän tuttavallisesti, istahti kuin kotonansa ja pani kirjelaukkunsa pöydälle.
— "Niin, Sergei Jakowlevitsh!" — tarttui majuri Velikodushof. — "Asia koskee Harhaman rankaisemista ja tieltä raivaamista… vaimoni, se on: rouva Esempion vapauttamista hänestä."
Hän sytytti sikarin ja taisteli sen suuren, voimallisen tunteen kourissa, jonka muodostaa miehessä todellinen, voimakas ja puhdas rakkaus ja siitä johtuva mustasukkaisuus. Sergei Jakowlevitsh Edelmuth alkoi häntä toverillisesti johtaa sille tielle, jota hän piti oikeana. Hän puhui:
— "Siinähän on lyhyt tie, Stepan Ivanovitsh. Hän, Harhama tarkotan, on varastanut, tehnyt murhapolttoja… No, siin' on sulle vaarattomaksi tekeminen ja rankaisu… Sinun, veliseni, pitää antaa vangita Harhama varkaudesta ja murhapoltosta… Mitä, viisisataa ruplaa maksoi huvilarähjä, jonka poltti?… Tietysti sinun pitää vangituttaa, Stepan Ivanovitsh…"
Edelmuth jäi odottamaan sanojensa vaikutusta. Majuri Velikodushof ymmärsi asian, käveli edestakaisin huoneessa, sytytti uuden sikarin ja lausui ajatuksissaan:
— "Hyvä sanoa, että varkaudesta ja murhapoltosta… Vaikka huvila oli hänen omansa… ja tavarat myös… Kuinka tuossa sitten murhapoltosta, Sergei Jakowlevitsh?…"
Majuri Velikodushof oli saanut kasvatuksen, joka oli häneen istuttanut harvinaisen sielunjalouden, jota ei voinut järkyttää sekään voimakas tunne, jota sanotaan mustasukkaisuudeksi, yhtyneenä puhtaaseen, ylevään rakkauteen. Hän käveli ajatuksissansa ja lausui lopuksi:
— "Kunniattomuutta…"
Edelmuth, joka tunsi Harhaman likaisen elämän, kaiveli papereitansa ja alkoi puolustaa ajatustansa:
— "Miksikä kunniattomuutta?… Kunnia, Stepan Ivanovitsh, on siveellisiä ihmisiä varten… Mutta onko Harhama enää ihminenkään?… Ajattele, Stepan, Harhaman elämää!"