Ja hän alkoi laajalta kuvailla Harhaman elämää, jonka yksityiskohdat hän oli saanut tietää rouva Esempiolta. Majuri Velikodushofissa heräsi sitä kuullessa se inho ja närkästys, joka nousee turmeltumattomassa ihmispovessa rikoksentekijää ajatellessa. Hän lausui ajatuksissansa:
— "Sinä, Sergei, ehkä totta puhut, kun sanot, että Harhama ei ole enää ihminen, vaan pahantekijä…"
— "Tietysti totta!" — innostui Sergei Jakowlevitsh. — "Ja minkälainen konna vielä!… Ah, jos tietäisit!…"
Hän kuvaili ystäväänsä pelastaaksensa Harhaman huonoa elämää edelleen. Majuri Velikodushof kauhistui tätä kuullessansa ja hän huomasi nyt tosiasioista että Harhama oli jo niitä alhaisia ihmishylkyjä, joiden kanssa oli rikos säälien menetellä. Hän katseli Harhamaa samoilla silmillä, millä katsotaan turmiollista matelijaa. Erotus Harhamassa ja hänessä oli se, että kun Harhamassa oli näennäinen jalouskin ainoastaan alhaisuuden peittona, siveettömänä verhona, oli Velikodushofissa ja rouva Esempiossa jokainen teko oikeastaan jalouden, jalon tunteen: rakkauden edessä alistumista, ja siten siveellinen, itse asiassa jalo teko. Heidän vaikuttimensa olivat vastakkaiset: Harhaman tekojen vaikuttimina oli alhaisuus, majuri Velikodushofin, rouva Esempion ja Edelmuthin vaikuttimina oli jalous: rakkaus, tai toistensa sääli, tai tuomio, pahan rankaiseminen.
Kuultuansa edelleen Sergei Jakowlevitshin kertomusta Harhaman rikoksista, heräsi majuri Velikodushofin sielussa yhä voimakkaampana se inho ja närkästys, joka herää jokaisessa jalossa ihmisessä kuullessansa puhuttavan ihmis-alhaisuudesta. Hän, kuten sanottu, oli ylevä, harvinaisen nerokas, tieteisiin syvälti perehtynyt, ja semmoisena hän myös oli kyennyt näkemään Harhaman oikeassa valossa, semmoisena, kuin Harhama oli, se oli ihmisnarrina, kyvyttömänä, suuruudenhulluna, rikossankarina, joka ei ansaitse sääliä, ei kunniallista kohtelua. Ylhäisenä aatelismiehenä hän katseli häntä myös alhais-arvoisena, ja se yhdessä rakkaudesta johtuneen mustasukkaisuuden kanssa lisäsi hänen halveksumistansa ja närkästystänsä. Hän lausui taas:
— "Sinä, Sergei, oikein puhut, kun sanot että on väärin tuhlata ihmiskohtelua heittiöille…"
Sergei Jakowlevitsh rakasti ystäväänsä yli kaiken. Hän oli valmis millä hinnalla hyvänsä pelastamaan hänet ja siten koko Velikodushofin suvun siitä häpeästä, jonka tuottaisi majurin ajattelematon antautuminen Harhaman elämän likaan. Hän tahtoi sitä tehdessään myös täyttää rouva Esempion hartaan pyynnön, käsittäen, että rouva Esempion tekojen vaikuttimena oli rakkaus, että hän tahtoi nousta aistillisesta rakkaudesta ylevään henkiseen rakkauteen, jota hänelle tarjosi yhdys-elämä Velikodushofin kanssa, koska viime mainitun henki-ihminen oli sadasti Harhamaa ylevämpi. Hän oli vakuutettu, että hänen valitsemansa tie niin rikollisen henkilön, kuin Harhaman suhteen, oli oikea, vieläpä velvollisuudenkin tie.
Ja nyt alkoi Harhamaa vastaan nousta se Jumalan vanhurskas käsi, jonka hän itse oli elämällänsä rankaisuun nostanut. Majuri Velikodushof, joka oli Jumalan yhtenä aseena, huomasi, että Edelmuth puhui oikein, ja hänen sielunsa jalo tunne käski jo häntä astumaan panemaan toimeen Jumalan tuomiota ja siten ohjaamaan Harhamaa pois rikoksien poluilta, joilla hän, kuten majuri Velikodushof ja Edelmuth käsittivät, kulki toisten turmiona. Sergei Jakowlevitsh valitsi sikarin ystävänsä sikarilaatikosta, puhellen:
— "Sinulla, ystäväiseni, näkyy olevan täällä hyviä sikareja…
Havannaako nämä ovat oikein?… Havannaapa näkyvät olevan…
No kuinkas! Tietysti Havannaa… Minä olen polttanut
'Tupru'-paperosseja, mutta ne tahtovat pilata rinnan…"
Majuri Velikodushof mietti, taistellen sitä taistelua, joka on jokaisella hänen laisellansa jalolla ihmissielulla kestettävänä, silloin kun hän jaloudelle kantaa suurinta uhria: polkee vahingollisen syöpäläisen kuoliaaksi, tehdäkseen hyödyllisen elämän mahdolliseksi. Harhaman elämä alkoi siten vaaleta ihmisten eteen oikeassa valossansa, osottaen, että sen elämän eläjä oli jo vahingollinen syöpäläinen. Edelmuth jatkoi: