— "Ja lisäksi: Mitä omaa on Harhamalla?… Ei ole päivääkään työtä tehnyt… Onko hänellä silloin mitään omaa?… Tietysti ei ole… Eikö hän ole silloin vierasta polttanut ja varastanut, jos hänellä ei kerran omaa ole?… Ajattele, Stepan Ivanovitsh!… Tietysti vierasta…"
Asia oli lopultakin majuri Velikodushofille selvä. Hän käsitti aivan oikein, että Harhama oli vierasta polttanut ja ottanut ja että siis murhapoltto, yhteiskunnan omaisuuden poltto ja varastaminen olivat itse asiassa tapahtuneet, niin paljon kuin Harhama sitä koettikin muuksi selittää ja uskoa. Ja molemmat miehet käsittivät, että he olivat siveellisesti velvolliset nousemaan sitä rankaisemaan.
Syntyi äänettömyys. Edelmuth lopetti sen, huomauttaen:
— "Rouva Esempiolla… Helga Ivanownalla, se on: tulevalla puolisollasi, on, sanotaan, kivitalo Moskovassa ja suuria saatavia Suomessa… Joutuvat nekin Harhama-konnan käsiin."
Taas syntyi äänettömyys. Majuri Velikodushof ajatteli elämän eri puolia. Hän ajatteli rakkauttansa… rouva Esempiota… tämän taiteilijanimeä… aatelisnimeä… Hän piti velvollisuutenansa pelastaa ne ja Armiiran perinnön Harhaman likaisista käsistä. Rakkaus ja mustasukkaisuus nousivat hänessä, oikeudentunnon lisäksi, käskien hänen nousemaan Harhamaa vastaan, jonka hän tajusi yhteiskunnan vahingolliseksi syöpäläiseksi. Hän käsitti aivan oikein, että Harhamalla, joka ei ollut koskaan tehnyt tuottavaa työtä, ei voinut olla mitään omaa, joten jo sekin, että hän jotain lahjotti rouva Esempiolle, oli itse asiassa törkeätä varkautta: vieraan omaisuuden lahjottamista ja tuhlausta. Sitä suuremmalla syyllä oli varkautta samojen tavaroiden pois ottaminen, ja niiden polttaminen murhapolttoa.
Majuri Velikodushof oli valmis astumaan oikeuden palvelijaksi. Sergei Jakowlevitsh Edelmuth kuvaili hänelle edelleen sitä rikosten sarjaa, mistä rouva Esempio oli ilmoittanut voitavan Harhamaa syyttää. Niiden joukossa oli edellisten lisäksi kiristys, pitempiaikainen rouva Esempion väkisin makaaminen ja väärä santarmi-ilmianto. Viimeinen kyllä oli aiheutunut siitä, että ne rahat, jotka Harhama lähetti rouva Esempiolle Moskovaan, eivät kylliksi pian joutuneet perille, joten rouva Esempion oli pakko niitä odotella, ja hän luuli siinä piilevän jonkun huonon tarkotuksen, jommoinen siinä olikin, sillä Harhama ei, pikku säästön tähden, ollut rahoja lähettänyt sähkösanomalla kuten rouva Esempio oli käskenyt. Majuri Velikodushof kauhistui, kuullessansa koko paljastuksen ja nähdessänsä ihmis-alhaisuuden loan. Hän lausui, Harhamaa tarkottaen:
— "Kuoleman hän ansaitseisi…"
— "Sekin tulee", — vastasi Edelmuth lukien erään kirjeen, jonka Harhama oli rouva Esempiolle kirjoittanut, kertoen siinä, että haavottumisensa johdosta hän oli ijäksensä tullut kykenemättömäksi ruumiilliseen työhön, ja rukoillen siksi Esempiota, että hän ei saattaisi suhdetta ja elämää niin suureen häpeään, ettei hän sen johdosta saisi enää henkistä työtä, vaan olisi pakotettu nälkään kuolemaan. Sanotun kirjeen oli rouva Esempio jättänyt Edelmuthille, osotteeksi siitä, että Harhaman kostoa ei enää tarvitse pelätä.
Keskustelu jatkui. Edelmuth sai toimeksensa etsiä taitavan asian-ajajan. Kun majuri Velikodushof heitti hänelle lain määräämän asian-ajopalkan, kymmenen ruplaa, asian-ajajalle jätettäväksi, lausui hän inhoten, ylevänä, Harhaman ihmiskurjuutta surkutellen:
— "Liian paljon hänen tähtensä… Mutta onhan se hänen elämänsä häpeän-kultamarkka… Sen hintaiseksi on hän elämänsä elänyt…"