Ja hetken käveltyänsä lisäsi hän, ajatellen sitä tilaa, mihin hänetkin oli Harhaman elämä asettanut:
— "Saanhan nyt minäkin kerskata sillä, että olen rosvon seuraaja myllyssä…"
Edelmuth vaipui kokoon. Huoneessa oli jotain ilkeää, inhottavaa: se oli Harhaman elämää. Loukkautuneena lausui Edelmuth:
— "Niin, veli! Ja saahan rouva Esempiokin, se on: vaimosi Helga
Ivanowna, kantaa häpeää siitä, että on rosvonkin sängyssä maannut…
Hyvä, että edes voi selittää, että häntä on väkisin maattu…"
Ja itseksensä hän lisäsi Harhaman tahraaman ihmis-elämän kurjuutta ajatellen:
— "Varkaan jäleltä myllyyn… Ovathan toki kivet silloin puhtaiksi jauhatetut… varas tekee aina talossa puhdasta…"
Se oli ainoa valopilkku, jonka jalokaan ihmissielu voi Harhaman elämän tuloksesta enää etsimälläkään löytää. Hän oli elänyt itsensä ihmisestä kymmenen ruplan arvoiseksi elukaksi.
Hyvän- ja pahantiedonpuun juurella.
Elämä on tuli-omenoista hohtava hyvän- ja pahantiedonpuu…
Pohjolan talvi hohti helyissänsä… elämänpuu hedelmissänsä… ihminen kulki omat himonsa kahleina käsissä… Se etsi vapautta ja kietoutui sitä etsiessänsä vangiksi vapaudenhaluihin… Se etsi onnea ja tarttui sitä tehdessään orjana onnenjanoon… vaipui sen juoppouteen… sykertyi onnenjanonsa rihmoihin… taisteli niissä… sotkeutui niihin edelleen ja kulki vapauden- ja onnenjanon vankina kunnes avautuivat silmät näkemään kaiken taistelun turhuuden…