Mutta hänen yläpuolellansa oli elämä… Se elämä lähti ihmisestä ja se otti ihmisen verkkokävyksensä ja kutoi sillä sen oman verkon… Se kehräsi sen orjalangat sen omista vapaudenhimoista… Se punoi sen paulat sen omasta onnenjanosta… Se oli ihmisen lapamato, joka tulisena elämänkäärmeenä kiemurteli hänen edessänsä… johti hänen askeleitansa, houkutteli häntä perässänsä, kuin perho lasta… Se kietoutui lopulla hänen ruumiinsa ympäri, rutisti häntä ja puristi hänestä ulos omat antimensa…

* * * * *

Himmeästi paloi lamppu pienessä sairashuoneessa. Harhama makasi yksin sairasvuoteella pienessä talonpoikaistalossa Suomen puolella rajaa. Kuolema tuntui istuvan vuoteen vierellä.

Haavottumisen johdosta oli hänessä tehty leikkaus. Ammottava repeämä ja palohaava irvistelivät kupeessa. Koko kuve oli vereslihalle revitty. Luisista kasvoista oli liha kulunut pois ja huoneessa haisi lääkkeiden seassa visvautunut, mätänevä ihmisliha. Hän ei voinut hievahtaakaan…

Erilaiset tunteet risteilivät hänessä: Joskus hän unohti kaiken muun ja katseli vuoteensa vierellä istuvaa kuolemaa… Silloin toivoi hän kiihkeästi, että se kumartuisi likemmä, kumartuisi häntä ottamaan. Hän toivoi sitä sen tähden, että luuli silloin saavansa nähdä kuoleman ytimet, haistaa sen hengitystä, vetää sitä keuhkoihinsa ja siten nähdä ja tuntea elämän ja kuoleman suuren salaisuuden. Hän aivan nuuski jotain sänkynsä viereltä, nuuski ja tunsi oman mätänevän lihansa hajun…

Silloin hän kauhistui. Hän näki kuoleman luukynnen, jota hän oli pikkulapsesta lähtien pelännyt. Kasvot vääntyivät tuskaisiksi, hengitys kävi hätäiseksi, hermostuneeksi ja katse avuttomaksi, toivottomaksi. Kuolema tuntui nousevan, kumartuvan ja hengittävän hänen sieramiinsa…

Hätä ryöpähti hänestä silloin, kuin parahdus käärmeen pistämästä. Hän tapaili pelastukseksensa jotain kuplaa, ja löysi aina elämänsä ainoan pelastusrenkaan, teoksensa. Miten se olisi nyt hänet pelastava, sitä ei hän kysellyt, ei ajatellut. Hän uskoi vaan, että kaikki pelastus oli siinä. Se oli hänen elämänsä ydin, hänen sielunsa ja ruumiinsa ja kaikkensa maailmassa.

Teos ilmestyi silloin hänen silmiensä eteen mustana kiekkona, tai leijana, joka kohosi jostain näkymättömyydestä, kieri hänen silmiensä editse verkalleen, juhlallisena, laajeni, nousi korkealle ja hävisi jonnekin pyörähtäen, sekä ilmestyi taas uudestaan ja teki saman matkan.

Joskus ilmestyi se taas loistavana, vesikirkkaana, tai hurmaavana kuvauksena. Uneksitut seppeleet ja kunniankuplat loistivat ja heilahtelivat. Valkeat linnut lentelivät seppeleet nokassa ja elämän virvatulet roihusivat punaisina revontulina…

Hän ihastui. Mutta oitis ilmestyi revontuliroihujen keskelle kuolema kaikenhäviön muodossa: hirvittävänä luurankona, joka pitelee kädessänsä valtansa vertauskuvaa, pääkalloa.