Hän vapisi silloin. Valkeat linnut muuttuivat kuoleman korpeiksi: mustasiipisiksi pääkalloiksi, jotka täyttivät ilman. Hän näki niiden pyrstöinä heilahtelevan naisen pitkiä hiuksia, joita hän oli katsellut pääkallosta hautausmaalla, munkki Pietarin saarnatessa viidestäkymmenestäyhdestä ja peruskivestä.
— "Oi… joi… joi!" — pääsi hänestä silloin pitkä, tuskallinen huokaus.
Rikoksien tahraamana, halpamaisuuden perikuvana mietti hän yhä maailman puhdistamista, uuden jumalan antamista ihmisille, joista suurin osa olisi kelvannut hänelle Jumalaksi.
Ja sitten johtuivat ajatukset rouva Esempioon, jonka hän oli asettanut ihmishyveen vertauskuvaksi. Kaikki äskeiset tapaukset näyttäytyivät silloin pahoina unina. Mieleen muistuivat munkki Pietarin ankarat puheet, vanhat ennustukset ja omituiset niiden mukaiset tapahtumat. Joku selittämättömän katkera tunne valui silloin hänen olemuksensa läpi, kuin jääkylmä vesi. Hän mietti rouva Esempiosta katkerana:
— "Minä olen sinut julkisesti koko maailman pappien yläpuolelle korottanut, miksi sinun piti kaikki tähän johtaa?"
Hän ei syyttänyt itseänsä, vaan muita. Ja silloin ilmestyivät hänen eteensä vanha pappi ja apulaispappi Airola, jotka hän oli rouva Esempion tähden lokaan polkenut. Ne heilauttelivat hänelle mustia messupukujansa, ivaten, nauraen pilkkanaurua. Kirkonkellot alkoivat soida pilkankelloina ja ivanhuilut säestivät niiden soimista. Hän kiemurtelee raukkana, peitellen elämäänsä ja sen likaa. Koko huone pimeni hänen silmissänsä ja hän mietti hätäisenä:
— "Koko minun elämäni olisi silloin rapaan heitetty…"
* * * * *
Kuoleman korpit koikkuivat elämänpuun latvassa. Elämänkäärme kiemurteli toisten edessä niiden oppaana, toisien ympäri se jo kietoi tulista ruumistansa, kolmansia se jo rutisti…
Ja kaiken keskellä seisoi kuolema ja odotti saalistansa…