Harhaman tuskat yltyivät. Henkinen hätä sammutteli ruumiillisten kipujen paloa tuhallansa. Se peitti sen palon kyteväksi hiilokseksi, jonka savuna taas nousi henkinen hätä. Elämänkäärme mateli elämän kiertokulkuna…
Haava hävisi. Kuoleman lemu tunki Harhaman sieramiin. Päivät kulkivat verkalleen, kuin musta ruumissaatto.
Hän makasi tautivuoteella, kuin epäilyn pohjattomassa liejussa, vuotavat, ammottavat haavat auki. Samat kysymykset kertautuivat yötä ja päivää. Heti kun hän kykeni, kirjoitti hän pari sanaa rouva Esempiolle ja pyysi hänen tulemaan luoksensa. Hän luuli silloin, että kuolema oli tulossa. Hän toivoi rouva Esempion tulosta myös teoksen pelastusta. Kaikki pyöri hänessä sekaisin.
Parin päivän kuluttua vastasi rouva Esempio muun muassa:
'Rakas!
Tulisin niin mielelläni, mutta sairauden tähden en voi. Armiirassakin on kuume. Mutta rauhotu nyt, rakas! Minä rukoilen Jumalaa, että kaikki tulee hyväksi, kaikki selviää. Sinä iltana kun lähdit, opin ymmärtämään taas sinua ja kaikki selvisi. Ole nyt vaan rauhallinen. Minä olen niin yksin, niin yksin, etten koskaan ole niin yksin ollut. Rukoilen Jumalaa ja suutelen Sinua.
Helga.'
Taas ilmestyi Harhamalle teos valtavana. Se nousi äskeisistä sumuista loistavana voitonleijana, jonka päällä liehui elämän lippu, valkea lintu tangonpäässä. Kirje oli hänelle, kuin kirkas vesikupla hukkuvalle, Lankeemuksen ja nousemisen suuruus kirkastui hänelle punahohteiseksi pyöräksi, joka säteili kruunaten kaikkea, värjäsi koko avaruuden ja valaisi pimeät elämänsumut, kuin salamatulilla siroteltu taivaankupera. Hän ponnisti voimansa ja kirjoitti, selällänsä maaten, rouva Esempiolle:
— "Tiedät että sylini on aina sinulle avoinna. Ei mikään erehdyksesi saa minua Sinusta luopumaan. Ei mikään rikos eroita minua Sinusta."
Ja kuumeisen raivolla alkoi hän taas riippua teoksessansa ja miettiä sen julkaisemista. Kaikki selkeni päivän-kirkkaaksi. Kuolema hävisi vuoteen viereltä. Tuskat ja kivut unohtuivat ja haaleat vedet vuotivat lauhduttamaan äskeisiä polttoja.