Sairaloisen vimmalla alkoi hän keksiä selityksiä haavottumisellensa. Hän sommitteli milloin yhden, milloin toisen hassunkurisen selityksen. Hän pelkäsi pilkkaa ja pelkäsi vielä enemmän sitä, että epäluulo kääntyisi rouva Esempioon. Se olisi ihmisten silmissä vienyt lokaan hänen teoksensa hyveen vertauskuvan. Sitä ajatellessaan näki hän jo vanhan papin ja apulaispappi Airolan ja Roinilan pilkansormien nousevan häntä osottamaan… Hän unohti kipunsa ja kaiken ja riippui kuumeena rouva Esempiossa, josta hän uskoi nyt riippuvan elämän ja kuoleman. Hän tahtoi häntä pidellä edelleenkin siinä elämän liassa, missä hän itse kylpi ympäristönsä ja koko kansansa häpeänä.
Elämän lapamato voimistui. Se veti itseänsä lujemmalle ihmisen ympärille. Se paksuni tulikäärmeeksi aivan huomaamatta. Se kehittyi, kuin tauti, teki suurta työtänsä hiljaa ja varmasti, kuin mätäneminen.
Harhama iloitsi ja toivoi ja mietti teoksen julkaisua ja katseli rouva Esempiota, kuinka se peseytyi puhtaaksi ja jalostui suureksi suurten lankeemisien ja suurten nousemisien kirkkaissa tulvavesissä.
Päivä mateli päivän perästä. Eräs mateleva päivä toi hänelle seuraavan kirjeen:
'Herra Harhama!
Eikö ole siinä kyllä, että oman likaisen elämänne tuntien asetuitte puolueemme luottamusmieheksi ja häpäisitte sen? Vieläkö jatkatte? Toitte tänne huonomaineisen naisenne, häpäisemään apunanne puoluettamme juuri täällä, jossa olitte juoksennellut siveellisyydestä saarnaamassa. Ettekö häpeä ja tee tästä loppua? Varmaankin olette Te ja Esempio sitä pimeää väkeä, joka sortovuosina kohosi pinnalle ja nyt kansan varoilla kylvää saastaa pitkin metsäkyliä, kun kaupungit ovat jo häväistyt. Jos olette mies, niin vapauttakaa puolueemme moisesta liasta.'
Kirjeeseen oli liitetty kertomus majuri Velikodushofin ja rouva Esempion jatkuvasta yhdys-elämästä, sekä mainittu ajat ja paikat ja todistajat. Se oli Harhamalle, kuin kurikan-isku. Kaikki ajatukset pysähtyivät ja alkoi henkinen tylsistyminen. Hän ei jaksanut enää mitään selvästi ajatella. Yksi ainoa selvä tuli välähti hänessä joskus, nimittäin viha. Se leimahteli voimakkaana, katkonaisena tylsyyden seasta, kuin lieska turpeen alta. Mustat haamut ja kuoleman korpit irvistelivät hänelle. Pilkankellot soivat ja pappien sormet osottelivat häntä ivaten, härsyttivät ja härnäsivät häntä. Häpeä ja viha kuohuivat yhtenä vaahtona…
Ja taas istahti kuolema vuoteen vierelle ja hengitti kalmanhajua. Se istui hetken, hävisi ja viha ryöppysi taas Harhamasta. Ja kaiken vihan keskellä vihasi hän jalkapuutansa, tarvaalaisten puoluetta sokeasti. Se tuntui tarttuneen hänen jalkoihinsa omin lupinsa ja puristi nyt häntä ja riippui hänen nilkoissansa joka askeleella. Jalkapuusta ryöpsähti viha rouva Esempioon ja majuri Velikodushofiin. Se paloi aikansa raivoisana ja rajuna, sammui ja perästä nousi inho ja halveksiminen.
Ja taas ja taas tuprahti viha ja elämän inho, kunnes kaikki ajatukset väsyivät, sotkeutuivat ja raukesivat ja ruumiilliset kivut ja haavojen poltto alkoivat repiä. Hän mietti aivan sekavana jotain sumumaista, sotkuista ja aina häviävää.
Ja inhon keskellä leimahti hänessä taas alhainen halu nousta näennäisessä jaloudessa niiden yläpuolelle, ja siten polkea ne eteensä ihmistäiksi, jotka muka matelevat halpamaisuudessansa.