Raivoisena alkoi hän miettiä kostoa. Silloin heti tulvi hänestä taas hänen sielussansa hiiviskelevä alhaisuus ja halpamaisuus. Hän oli kuullut, että Velikodushofin täti oli majuri Velikodushofille testamentannut suuren omaisuuden, mutta uhannut peruuttaa testamentin, jos saa kuulla, että majurilla on jotain rakkausjuttuja, jotka olivat hänen heikkoutensa. Hän päätti riistää häneltä nyt sanotun perinnön. Oitis kirjoitti hän majuri Velikodushofin tädille, paljasti hänelle koko asian ja pyysi tätä tekemään kaikkensa pakottaakseen Velikodushofin naimaan rouva Esempion. Mutta hän oli siinäkin loppuun asti alhainen: Hän antoi kirjeelle näennäisen jalon muodon lisäten: "Te naisena tietysti osaatte asettua suojelemaan naista, joka rakastaa sukulaistanne…"
Ja kun hän oli kirjeen lähettänyt nautti hän siitä, että näki toiset alhaisina edessänsä. Hän nautti siitä hetken, joi täysin siemauksin; hän oli heitä koettanut polkea itseänsä alemma, nousemalla itse muka heitä ylemmä. Hänen jokaisen henkäyksensä vaikuttimena oli eläimellinen alhaisuus, jota hän koetti peittää näennäisellä jaloudella, tehden sen siten vieläkin alhaisemmaksi.
Elämän epäselvyys ja sotkuisuus näyttivät taas joskus kietovan hänet kokonansa. Hän näki, ettei voi selviytyä mistään, ei mitään tietä kulkien. Raivo ja viha ryöpähti hänestä silloin epätoivona. Hän repi siteet haavastansa ja paiskasi ne lattialle, kiroten koko elämää…
* * * * *
Elämän ivanäytelmä jatkui.
Harhama katseli teoksensa ihmissiveellisyyden vertauskuvaa ja mietti elämän hämäryyttä unohtaen haavansa ja kipunsa. Teos tuntui jo haihtuvan johonkin synkeään pimeyteen, jossa kuoleman korpit rääkkyivät ja räpistelivät siipiänsä. Mutta nyt hän katseli sitä häviötä jo tylsämielisenä, ikäänkuin ihmeissänsä, oudostellen että: "Sinnehän se nyt häviääkin."
Päivä mateli päivän perästä. Harhama ei erottanut päivän ja yön rajoja. Hän tuijotti vaan pimeyteen, johon teos hävisi. Kohta sai hän rouva Esempiolta seuraavan kirjeen:
'Olet Velikodushofin tädille ilmiantanut minun suhteeni ja elämäni ja siten ehkä estänyt minun naimiseni. Mutta kyllä minä sinulle näytän. Minä sanon nyt suoraan, ettei minulla ole sinua perkelettä kohtaan ollut mitään tunteita, ei edes säälintunnetta ja nyt minä annan Edelmuthin antaa asian-ajajalle vapaat kädet ja sinä olet näkevä.'
Kauvan kiehunut viha, halveksiminen, inho ja kaikki muu ihmis-olemuksen rapa alkoi nyt pursuta Harhaman sielusta, kuin loka kokoonpuristetusta hetteestä. Rouva Esempion sielusta tuntui hänelle haisevan raakuus, petos ja lika. Omaa lokaansa hän ei nähnyt sen rinnalla. Kauvan kytenyt epäluulo oli nyt sytytetty rovioksi ja hän näki itsensä naurettavana narrina, joka oli riippunut kierivässä kuplassa. Kostontunne alkoi taas viritä ja se yhdessä vihan kanssa antoi hänelle voimia. Hän tajusi taas mikä valtaava tunne on viha. Hän nautti siitä tunteesta, huumautui ja voimistui, kuin voimakkaasta viinistä. Kysymys, eikö hän itse ja juuri itse ollut kohtaloonsa ja kaikkeen syyllinen, oli sammunut. Kaiken häpeänsä alkujuurena hän piti rouva Esempiota.
Sairaloiset vihan purkaukset jatkuivat. Ne voimistivat häntä niin, että hän nousi jo ylös vuoteesta, kipua tuntematta. Joskus taas sekaantui kaikki kaaokseksi, pää painoi hartioita kuin lyijypallo ja korvissa humisi häkä. Hän ajatteli rouva Esempion uhkausta asianajajasta. Hän ei jaksanut käsittää, mistä rouva Esempio voisi häntä syyttää. Kunnianloukkauksesta ehkä… Sekin tuntui hänestä uskomattomalta.