Kirkas salama iski silloin Harhamaan. Rouva Esempio oli hänellekin pari kertaa puhunut, että hänen ystävänsä, taidemaalari rouva Rantala oli suositellut hänelle semmoista ihonparannuskeinoa, lapsen synnytystä. Hän muisti, kuinka rouva Esempio jo ensi näkemässä Kolan pienessä kamarissa ja sitten pitkin talvea oli valittanut, että hänen poskissansa on epäterve puna, kysellen parannuskeinoa. Inho, halveksiminen, viha ja kaikki muu Harhaman olemuksen rapa nousi hänestä roiskeena. Hän mietti katkerana:
— "Siksikö siis?… Iholääkärinäkö minä olen ollut?… Hah… hah… haa!…"
Ja hetken mietittyänsä lisäsi hän:
— "Miksi et sitä suoraan sanonut?… Kyllä kai minä olisin ihosi puhdistanut, vaikka olisitkin ilmoittanut mikä sinä olet…"
Kaikki pimeni ja sumeni hänen silmissänsä ja häneen alkoivat salamoina sataa vanhat ennustukset arpirintaisesta naisesta ja raudoista ja kaikesta. Tarvaalaiset jatkoivat puheluansa. Toinen lopetti sen huoaten:
— "Kylläpähän elämä kerran opettaa ne kaikki Harhamat ja Esempiot ja muut heittiöt…"
Toinen miehistä mietti hetken, huokasi hänkin ja myönsi:
— "Niin. Elämä on tuli-omenainen hyvän- ja pahantiedonpuu… Kun siitä kylliksensä syö, niin kyllä silmät avautuvat…"
Harhama vapisi. Hän näki edessänsä tuli-omenoissansa hohtavan hyvän- ja pahantiedonpuun. Ei elämän häpeäkään jaksanut tukahduttaa hänessä sitä sairaloisuutta, jolla hän etsi elämän ja kuoleman ydintä. Hänen huulensa paloivat kuumeessa. Hän kääntyi vastapäätä istuviin äskeisiin tarvaalaisiin, kuin ivalla, ja lausui:
— "Minä olen Harhama… En voi nousta… Annatteko minulle lasin vettä?…"