Koko elämä pimeni. Pää painoi hartioita lyijypallona. Katse tylseni.
Ja hän alkoi nähdä unia ja näkyjä valveilla ollessansa. Pohjalaisnoidan ennustus arpirintaisesta naisesta takoi hänen aivoissansa näkyjä. Hän muisti rouva Esempion rinnassa olevan ruskean täplän. Se täplä suureni… laajeni… rumeni… muuttui inhottavaksi lihakudokseksi… Hänelle ilmestyi unensa, jonka hän näki sinä yönä, jolloin mustakutrinen tyttönen lauloi noidan laulun Magdan luona… Sen unen noita muuttui rouva Esempioksi, joka oli nyt kihlannut hänet käsiraudoilla… Sen hiukset olivat ilkeitä mustia käärmeitä. Se lähestyi häntä rautoinensa… Se nosti jo sen täplästänsä laajentuneen inhottavan likavaipan… Jo heitti se sen hänen hartioillensa… Hän värisi inhosta ja kauhusta…
Ja kaikki sekaantui taas ja sotkeutui, Harhamalan onnenkuusen tynkä ilkkui hänelle, päässä kuoleman kamala korppi… Lopulta hän tylsistyi, ei käsittänyt enää mitään, ei tuntenut kipuakaan. Ja yhä edelleen kyti hänessä se väärä usko, että hän oli syytön.
Päivä kului. Odotettiin tutkintoa. Harhaman haava mätäni ja haisi. Hän lähetti pyytämään rouva Esempion palvelijaa, Routalan Timon tytärtä Eevaa, sitomaan ja puhdistamaan häntä. Eeva lähetti hänelle vastauksen:
— "En minä tule mokoman miehen puheillekaan."
Se oli Harhamalle raskainta. Hän oli toki Korpelan köyhiä kuvitellut palvelleensa rehellisesti sydämen halulla, vaikkapa väärinkin. Nyt oli hän saanut vastauksen maailmankurjuudelta. Hän ei jaksanut omaa itseänsä ja elämäänsä tutkia, vaan tutki ainoastaan maailmankurjuuden vastauksen.
Silloin Harhama sai vielä sielunsa voimia kootuksi ja hän kirosi kaikki maailman kurjat. Hän lausui:
— "Olkaa kirotut kaikki köyhät, kaikki apua tarvitsevat, kaikki kurjat! Lisääntyköön teidän kurjuutenne loppumattomiin! Vierikööt kurjuuden vuoret teidän hartioillenne! Olkaa ijäti kirotut!"
Niin oli hän lyönyt tomuksi yhden jumalansa, kuin Mooses kultaisen vasikan.
* * * * *