Oikeudenkäynti alkoi ja loppui. Harhamaa syytettiin murhapoltosta, varkaudesta, kiristyksestä, santarmi-ilmiannosta. Hänet tuomittiin vankeuteen. Hänen oma elämänsä helisytteli hänelle häneltä saamiansa koruja, jotka hän oli ostanut pakkoluovutuksen ristireunaisella onnenrahalla: kaksikymmentäviisi-ruplaisella…
Kun tuomio oli luettu, muisti Harhama sen rahan ja Nikolain siitä lausuman ennustuksen:
— "Se raha tuottaa sinulle onnea…"
Hän muisti myös sen kultaisen kynän, jonka Anna Pawlowna oli hänelle lähettänyt teoksen alkamista varten, ja jota etsiessänsä hän oli murtanut auki rouva Esempion kaapit.
Hän naurahti kuolonkatkerasti… Hän ei käsittänyt, että hän itse oli elämällänsä nostanut elämän vanhurskaat voimat häntä vastaan. Eläimenä väitteli hän vastuun-alaisuutta.
* * * * *
Oli yli puolen-yön, kun Harhaman piti lähteä Schuwalowan oikeuspaikalta vankilaan. Haava haisi ja mätäni ja lihakset ajettuivat. Hänen piti kulkea rouva Esempion akkunan alitse. Siitä alkoi iljanne. Hän ponnisteli voimiansa kulkeaksensa omin varoin. Mutta voimat pettivät. Hän luisui iljannetta myöten alas, ja kasvoihin ja käteen repesi verihaava.
Ja kun hän makasi nyt iljanteella, puoli-mädänneenä, syleksittynä, halveksittuna, kasvot verisinä, näki hän kuinka rouva Esempion akkunasta vedettiin verho syrjään ja rakoon ilmestyi rouva Esempion pää, tukka silmillä. Hän katsoi elämänsä rapaan painuvaa Harhamaa iloisena, kuten ilkeää saastaa, josta hän oli lopultakin puhdistunut, päässyt nousemaan puhtaaksi, yleväksi ihmishengeksi. Harhamasta se katse tuntui ilkkumiselta, häpeän maljan juomiselta, ja taas muisti hän Noidan laulun ja pohjalaisnoidan ennustukset.
Rouva Esempion koira Musti tuli Harhaman luo, nuoli hänen kättänsä ja asettui hänen eteensä käpälillensä, kuin anteeksi pyytäen. Harhama muisti munkki Pietarin sanat koirista, jotka nuolevat isäntiensä kättä, kun niiden ystävät ovat ne hylänneet, ja ihmiskädestä, joka heittää sen, joka siihen on luottanut, kuin revityn liinan märälle iljanteelle. Hän ei nähnyt alennuksessansa oman elämänsä kutsumaa Jumalan vanhurskasta tuomiota, vaan muka vääryyden.
Mutta silloin hänestä kumminkin tuntui, ettei hän jaksaisi enää nousta omin voimin. Hän muisti vilahdukselta jo Jumalaa ja munkki Pietaria. Häneltä pääsi vaistomaisesti huokaus: