— "Herra Jumala!… Herra Jumala!…"
Perkele, joka oli istunut rouva Esempion katonharjalla, kuuli
Harhaman huokauksen ja raivosi:
— "Tuhannen tulimainen helvetin sysimiilu!… Onko vaimo ollut sittenkin Jehovan vierinkivenä?…"
Mutta se hetki oli ohimenevää. Harhamasta tuntui, kuin soisivat kaikki pilkanhuilut ja häpeänviulut. Ja silloin leimahti hänessä taas viha ja narrimainen, sairaloinen itsensä ihailu. Hän tunsi nyt omat luulotellut kykynsä ja nautti siitä narrina. Teoksensa sivut leimahtivat hänen eteensä muka maailman loistavimpina runoluomuksina. Koko teos avautui hänelle, kuin paratiisi. Hän päätti nousta. Kun vartija-saattaja tarjosi hänelle apuansa, hylkäsi hän sen, ryömi itse ylös ja katsoen rouva Esempion akkunaan lausui hän itseksensä:
— "Te ihmissyöpäläiset… Te luulette minut voivanne lokaan polkea, te saivaret, mutta jos minä tahdon, niin minä astun teidän vankiloidennekin halki kunniankukkuloille surkuttelemaan teitä, te ihmiskirput…"
Hän nousi narrina ja lähti ja paatti julkaista teoksensa. Ja viha ja kostontuli leimahtivat hänessä…
Silloin Perkele rauhottui ja lausui:
— "Mies on oikealla tiellä. Hän kääntyi taas Jehovan portilta vaimon kääntämänä, sillä hän vihaa nyt vaimoa…"
Harhama painui häpeänsä vaippa hartioilla tietänsä, samalla kun ne voimat, jotka olivat hänet lopultakin polkeneet, rouva Esempio ja majuri Velikodushof, kohosivat pinnalle, syöpäläisestä vapautuneina, molemminpuolisen sielunjalouden yhteen liittäminä. He astuivat saamaan palkkiotansa elämältä, joka on vanhurskas, koska se on Jumalasta.
* * * * *