Harhama viipyi vielä kuvauksessa ihmis-elämän narrina, ihmisten häntä osottaessa ja nauraessa ja Perkeleen toistaessa enkeleillensä:
— "Ecce homo!"
Elämänkukkia.
Elämä on suuri erehdys…
Maailmat kirmasivat raivolentoansa… Hirvittävinä heittelivät auringot kiertolaisiansa itsensä ympäri… Vinhoina viskautuivat kiertolaiset kierrettäviensä ympäri… Kaikki karkeloi… kaikki kiersi… kaikki eli kuollaksensa ja kuoli syntyäksensä…
Eikä mistään näkynyt rantaa, ei pysähtymää kaiken kiertämisen ainaiselle laajentumiselle… ei rauhaa… ei lepoa… ei elämän ja kuoleman ikitaistelun loppua…
Kymmenet miljoonat maailmakunnat yhtyivät yhdeksi… Satoine miljoonine kiertolaisinensa, äärettömyyden hirviöinensä viskautuivat ne toisten maailmakuntien yhtymien ympäri… muodostivat niiden kanssa uusia maailmoita, joissa tuhannet miljoonat suurhirviöt tomuina tanssivat… karkeloivat… raivosivat ikilentoansa… tappelivat elämästä ja kuolemasta… murskasivat toisiansa… imien itseensä toistensa aineita… syntyivät uudestaan ja pauhasivat äärettömyyden halki tuskalla ja kiireellä, kuin etsien selitystä elämän ikitaistelulle ja -lennolle ja pelastusta uhkaavan kuoleman hirmukynnestä…
* * * * *
Kesä oli kauneimmillansa. Suomen kaikki kosket soivat kanteleina. Sen vedet välkkyivät päivän kuvastimina. Sen purot helskyivät helmivöinä ja lähteet lorisivat lemmenlauluina. Kukkanurmilla kuhertelivat loistavat perhosparvet, vedessä kuti kala, puussa hautoi lintu ja nuorukainen soitteli tyttönsä luhdin ovella.
Kaikkialta kuului elämänlaulu ja joka paikassa soivat lemmen soittimet… Kaikkialla hioi myös niittomies jo viikatettansa, ihminen nurmen ruohoa, kuoleman viikatemies kaikkia kaatamaan…