Harhama astui ulos vankilasta, josta hänet oli rouva Esempion ja majuri Velikodushofin jalomielisyydestä armahdettu sairautensa tähden. Henkiset, parantumattomat haavat olivat auenneet ruumiillisten lisäksi… Hän astui vankilasta elämän suureen sairashuoneeseen niitä haavoja parantamaan… Hän astui siihen sairashuoneeseen sillä hetkellä, jolloin siellä kaikkia kuoleman viikatteita terotettiin… Hän astui sinne hartioilla häpeänvaippa…
Elämän suuressa sairashuoneessa haisi lääkkeet: Kaikki pilkanpullot olivat avatut… kaikkialla valuivat ivanvoiteet… kaikkialla haisivat häpeänrohdot… Tienvieri ilkkui… virstapatsaat nauroivat… somer narskui askeleista ja naurahteli:
— "Sinä olet 'istunut'…"
Synkkä ja tuskallinen on se tie, joka avautuu vankilan portilta sieltä pois lähtevälle… Vankilan kiviportaat ovat sen rinnalla valta-istuimen astuimia…
Kunne hän kulki, sinne kantoi hän häpeänsä taakkaa. Ihmiset väittelivät häntä ja lausuivat: "Hän on 'istunut'."
Kolkko on sen elämä, joka on vankilan rautoja kantanut…
Minne hän meni, siellä ajatteli hän:
— "Täällä ne tuntevat minut… ne ajattelevat, että minä olen 'istunut'…"
Levoton on sen mieli, joka on maannut vankilan vuoteella…
Maailma on kolkko korpi sille, joka tulee vankilasta. Lintu laulaa hänen häpeäänsä, päivänpaiste paljastaa sen ilkkujille ja kuu valaisee sen yöllä, osottaa sen kantajan kulkijalle ja sanoo: