— "Katso ihmistä, joka on vankilassa istunut!…"
Raskaat ovat vankilan kahleet, vaan raskaampi on sen elämä, ken niistä pääsee… Kova on vankilan vuode, vaan kovempi on sen tie, ken sieltä kotiansa kulkee…
Eikä ole missään pakopaikkaa… ei suojaa… ei ystävää, jota voisi lähestyä, tuntematta häpeän raskasta painoa…
* * * * *
Elämän rohdokset haisivat. Pilkansormet tarttuivat lääkäröimään
Harhaman haavoja. Ihminen lääkitsi ihmistä: ivaili sitä.
Ja silloin roiskahteli Harhamasta ihmissielun rapa. Hänen henkensä sairaloisuus, ihmis-inho ja halveksiminen kehittyivät huippuunsa Kun pilkanhuilut soivat, pakeni hän omaan itseensä, tukkesi korvansa ihmisten halveksimisella. Se huumasi hänet kuuroksi kuin kuume sairaan. Hän ei yrittänytkään kysyä, oliko hän itse elämällänsä vetänyt häpeänviulut vireeseen. Hän tukkesi korvansa niiden vingunnalta ynseällä ajatuksella:
— "No, ne elukat!… Soittakoot ja laulakoot!…"
Mutta joukko-ihmisen tunteet olivat lujat. Hänen omansa tahtoivat kiittää häntä entisistä palveluksista ja joku tarvaalainen toimitti hänelle toimen ritalaisessa konttorissa Helsingissä. Hän alkoi nakerrella elämän tehtävien ympärillä. Hänen työtovereinansa oli tarvaalaisiakin ja kun ne antoivat hänelle joskus ohjeita ja huomauttelivat hänen elämästänsä ja huolehtivat siitä, kärsi hän enimmin siitä, että ei keksinyt jotain sopivaa alhaisuutta, millä maksaa neuvot ja huolenpito. Hän uhmaili itseksensä:
— "Minä tahdon olla alhainen… Alhainen minä tahdon olla…
Elukka elukkaa vastaan!…"
Ja kun toiset joukko-ihmiset osottivat häntä, häväistäksensä sillä tarvaalaisia, nautti hän siitä, sillä se antoi hänelle aina aiheen purkaa sielunsa rapaa ja alhaisuutta, ihmis-inhoansa ja antaa takaisin semmoisilla aseilla ja sanoilla, että hän sai ihmis-inhon- ja alhaisuuden-janonsa hetkeksi tyydytetyksi. Hän nautti siitä, kuin juoppo viinasta, ja riemuitsi: