— "Minä en nosta pyrstösulikseni jaloutta… Minä nostan niiksi alhaisuuden, että näette, elukat, minussa oman kuvanne, ihraisen… Minä en kokoa enää jalouden kissankultaa suomuikseni…"
Mutta samalla hän häpesi ja inhosi tarvaalaisiakin ja halveksi kaikkia erotuksetta… Tarvaalainen jalkapuu kiusasi häntä nyt enemmän kuin ennen, ja hän ei päässyt siitä irti, sillä hän oli sen joukko-ihmisen pilkansormen osoteltavana, oli sen luottamusmiehenä istunut raudoissa. Kun toisten puolueiden puolelta häntä julkisuudessa osoteltiin, kirjoitti hän tuntemattomana sanomalehtiin vasta-antimet ja valoi niihin kaiken halpuutensa, tuskitteli, että ei voinut olla alhaisempi, koska se ei olisi painoon kelvannut ja odotti uutta tilaisuutta: uutta herjausta, kiihkeästi kuin juopposairas kapakan oven avaamista, että saisi taas aiheen valaa sisälmyksien sairaloisuutta: inhoa, ja tyydyttää alhaisuudenjanoansa. Ja kun hän oli taas saanut sen halpamaisuutensa janon tyydytetyksi, riemuitsi hän:
— "Ah, te elävät todistuskappaleet Darwinin kehitys-opin oikeudesta!…"
* * * * *
Elämänkäärme mateli vitkallisena, kuin ruumislauluna… Se saatteli ihmistä kuoleman kitaan, hautaan… Se johti sitä omia polkujansa myöten… söi sitä… pisti sitä, kasvattaen pakahtumia… mätä- ja rapapesäkkeitä… alhaisien tai jalojen tunteiden pakahtumia… Se veti ihmistä perässänsä hautajaisvirtenä… Ruumislaulunsa päästä ei ainoakaan irti pääse… Kaikkien täytyy sitä näkymätöntä kahletta seurata…
Jo vankilan ristikkojen takana, kahleiden helinässä, oli Harhama taas miettinyt teoksensa julkaisemista. Se teos ilmestyi hänelle unissa ja valveilla. Joskus se ilmestyi punakirkkaana pyöränä, kuunkehänä, joka nousi taivaalle ja paistoi sieltä himmeästi harmaiden sumujen läpi… häämöitti surullisena… itkevänä… sammuvana. Silloin heräsi hänessä ääretön katkeruuden ja kaipuun tunne. Punakirkas kehä alkoi himmetä ja sammui lopullisesti ja kuoleman kaamea yö nosti taivaalle mustan harjansa, jota pitkin käveli kaikenhäviö pääkalloinensa…
Joskus taas ilmestyi teos seppeleenä… nousi taivaalle… laajeni… kirkastui… alkoi taas haihtua, edeten äärettömyyteen, ja hävisi näkyvistä. Jälelle jäi ainoastaan pölynä karkeloiva elämänturhuus, jossa leijaili kuoleman mustasiipinen enkeli, terävä viikate kädessä.
— "Elämä on kaiken turhuutta", — huokasi silloin Harhama katkerana.
Ja mitä kirjavimpina ja erilaisimpina näkyinä ilmestyi hänelle teos aina vaan uudestaan ja uudestaan ja kaikki ne näyt päättyivät kaikenhäviöön ja kuolemaan, jotka ilmestyivät aina samoina… aina pysyvinä… aina jääkylminä ja tunteettomina ja armottomina…
Harhama katseli sitä suurta leikkiä jo tylsänä… Hän katseli sitä jo aikansa huviksi joskus päiväkauden.