Mikä häntä nyt veti ja houkutteli teostansa julkaisemaan, sitä ei hän enää täysin tajunnut, eikä liioin tuntenutkaan. Se oli sama, kuin kuolevan halu nähdä lapsuutensa marjamaat ja leikkipaikat. Joskus välähti niistä haluista raukea, riutuva halu nousta sen kautta elämän likaojan pohjalta vielä kerran kuivalle maalle. Sitä ajatellessa leimahti taas taudinkuume nousta ylemmä niitä ihmisiä jotka häntä osottelivat, näyttää niille, että he muka ovat etanoita hänen rinnallansa, kohota kuvitellun henkisen ylemmyyden ja neron temppelinharjalle osottamaan ylenkatsettansa niille, jotka eivät muka kykene muuhun kuin soittamaan hänelle pilkanhuilua…
Hän nautti siitä ajatuksesta, kuin herkuista, ja hänen ruttomainen patologinen itse-ylpeytensä leimahti tulirovioksi. Sen lieska löi puhki äärettömyyden ja tapasi Jumalan, jota Harhama silloin halveksi ja inhosi ja vihasi, kuten ihmisiäkin. Mutta kun kaikki oli aikansa riehunut ja pursunnut, raukesivat voimat ja hänen henkensä laski tylsänä siipirikkona elämän kivikarille lepäämään, mistään enää väliäpitämättä…
Niin jatkui hänessä raivoisa taistelu tyynen, miltei kuolleen pinnan alla. Teoksen julkaisemis-ajatus kyti katkerana tulena. Siinä tuntui vaan olevan jotain korjattavaa, tai pois pyyhittävää, tai lisättävää. Siinä oli jotain hämärää sumua…
* * * * *
Elämänkäärme mateli tietänsä. Sen ruumislaulut johtivat niiden päähän takertunutta varmaa päämäärää kohti. Ijankaikkinen taistelu riehui halki avaruuden. Ihminen punoi tunteistansa, himoistansa ja haluistansa omaa kahlettansa, omaa ruumislauluansa, joka veti häntä, kuin nuora jälestänsä…
Teoksen julkaisemis-ajatuksesta johtuivat Harhaman ajatukset aina rouva Esempioon. Silloin hän värisi inhosta. Hän tunsi hänen hengityksensä ilkeän, aistillisen löyhkän. Hän oli tuntevinansa hänen hiuksiensa hiipaisevan kaulaansa, märkinä, ilkeinä suortuvina. Hän näki hänet rumana, lihallisena. Hän muisti kuinka hänen mieleensä oli johtunut Nero ja Lombroso, kun rouva Esempio Valkeassa talossa plastiikaa näytellessänsä ojensi hänelle kätensä. Sama ajatus oli hänessä herännyt kerran myöhemminkin: Kerran oli rouva Esempio lukenut Quo Vadis-kirjaa ja innostuneena alkanut näytellä Petroniuksen soleavartaloisen rakastajattaren sulavia liikkeitä. Kun hän silloin teki plastillisia liikkeitä, ja puhui plastiikasta, näytti hän Harhamasta Nerolta, jolla oli kuvattuna plastiika lyyrana. Ja lopuksi aina ilmestyi hänen silmiensä eteen ruskea täplä, jonka hän oli nähnyt rouva Esempion rinnanpäässä. Se kasvoi, laajeni, paksuni inhottavaksi, veriseksi lihavaipaksi ja putosi hänen hartioillensa. Silloin ryöpähti hänessä aina halveksiminen ja inho ja viha. Hän luki kerran hänen kirjeitänsä nauttiaksensa inhosta, sillä ne kirjeet olivat hänestä nyt aistillisia, typeriä, hullunkurisia.
Ja kun hänelle sittemmin alkoi tulvata herjauskirjeitä, joissa toisissa kerrottiin rouva Esempion sekä aikaisemmasta, että silloisesta elämästä, nautti hän siitä, että näki hänet alhaiseksi. Hänen vihansa joi siitä huumaavaa viinaa ja sai tyydytystä. Hän aivan odotti semmoisia kirjeitä. Kun niissä kirjeissä myöhemmin, Harhamaa ivaten, kerrottiin rouva Esempion olevan puutteen kuilunreunalla, halusi hän auttaa häntä, painaaksensa hänet siten hänen itsensä ja ihmisten silmissä vielä alemma itseänsä, kuin hän hänen silloin luuli olevan. Hän tahtoi olla näennäisesti jalo, koska hän sen kautta voi olla alhainen… Hän riemuitsi taas itseksensä:
— "Minä tahdon olla alhainen… ainoastaan alhainen… Jos en minä sen näennäisen jalouden kautta voisi olla alhainen, niin minä sylkäisisin siihen…"
Ja kun kirjeissä kerrottiin hänen omista rikoksistansa, nautti hän siitäkin, koska näki, että hän on jo ollutkin alhainen. Hän nautti siitä myös sentähden, että se herjailu herätti hänessä ihmis-inhoa, inhoa ja vihaa ihmisiä ja Jumalaa kohtaan.
— "Molemmat ovat samanlaisia elukoita, sekä ihmiset, että niiden kuvajumala", — ilkamoi hän ja piti jo rikoksena, jos niitä kohtelisi ihmiselle tulevalla arvon-annolla ja kunniallisuudella ja jaloudella.