Kaikki se kehnous lähti hänestä, kuin kuume sairaan ruumiista. Hänen sielussansa ei värähtänyt enää ainoakaan jalo, puhdas sävel. Kaikki ui ja hukkui valloillensa päässeeseen alhaisuuteen ja henkiseen likaan. Jokaikisen näennäisesti oikeankin teon vaikuttimena oli halpamaisuus.
* * * * *
Elämä ja kuolema peittelivät jälkiänsä. Haudoilla lahoivat puuristit, rautaisia söi ruoste ja kiviä murenteli joku muu ajanhammas. Hautakummut tasottuivat. Muisto haihtui, kuin sumu, eikä kukaan tietänyt, mihin kaikki haihtui ja hävisi.
Se elämän ja kuoleman taistelu, joka hävitti kaiken, nousi taas Harhaman eteen joskus hirvittävän suurena, pelottavana ja armottomana. Mutta hän katseli sitä jo hieman toisilla tunteilla, kuin ennen: Hän katseli sitä joskus tylsänä, nauttien suuresta näystä, joskus taas uhmaten, halveksien, aivan uhitellen, kuten hän nyt katseli koko elämää.
Mutta uhma väsyi, henkiset voimat raukesivat uhitellessa ja silloin leimahti hänessä taas hänen sielunsa ikuinen syöpä, kuoleman pelko. Se leimahti katkerampana kuin ennen ja hän vapisi joskus sen kynsissä.
Silloin hän vieläkin etsi turvaa teoksestansa. Se tauti ei ollut lakannut. Hän ei kysellyt minkälainen sen tarjooma pelastus on, vaan riippui siinä vaistomaisesti, kuin hukkuva vesiporeessa. Epäily oli sammunut jonkinlaiseksi tylsyydeksi, tai uhmaksi.
Teoksen julkaisemista miettiessä ilmestyivät hänelle aina ennustuksien valkeat linnut, jotka kantoivat seppeleitä. Se puhalsi häneen tulta. Hän sai voimaa vihata ja inhota ihmisiä. Hänessä heräsi halu astua kunniankukkuloille, vaikka raudat käsissä ja jaloissa, suoraan vankilasta, häpeän taakka hartioilla ja pilkankellojen soidessa. Hän himoitsi päästä sinne ylös, voidakseen sieltä käsin halveksia ihmisiä, kaikkia eroituksetta…
Siinä tarkotuksessa ryhtyi hän kirjoittamaan omaa elämäkertaansa, jonkunlaista ilkamoivaa paljastusta, jonka hän päätti julaista joko teoksen yhteydessä, tai samoihin aikoihin. Hän teki siihen jo pari luonnosta. Mutta kun hän niitä tarkasti, huomasi hän että ne olivat kelvottomia ja typeriä. Hän ei voinut kirjoittaa yhtä ainoaa kelvollista riviä, jos se ei ollut hänen teostansa. Niin tyyten oli hän siihen teokseen pannut itsensä, valanut siihen kaikki henkensä voimat ja kyvyt.
Elämäkertansa luonnosta tarkastaessansa huomasi hän nerottomuuden lisäksi siinä sen vian, että hän oli ryhtynyt kaunistelemaan itseänsä. Hän oli kirjoittanut sen siinä hengessä, että hän näyttäisi jalolta, syyttömältä, sorretulta, petetyltä. Hän oli salannut siinä kaiken mikä hänessä haiskahtikaan huonolta ja halvalta ja alhaiselta. Hän oli yrittänyt tehdä itsestänsä pyhimyksen. Hän oli kääntänyt asiat aivan tuntemattomiksi, oikeastaan tahtoen siten estää toisten paljastumista. Hän oli myös tyyten ja huolellisesti salannut olemuksensa ytimen: teoksensa synnyn. Se oli ollut hänelle helmi, jota hän ei raaskinut viskata ihmisten eteen.
Kun hän sen huomasi, kysyi hän itseltänsä: