Silloin alkoi hän aivan raivoisasti vihata Jumalaa, Hän vihasi niin, että siitä johtuvat hermokohtaukset panivat hänet joskus vapisemaan ja pusersivat hänestä kylmän hien. Hän valmistautui julkaisemaan teoksensa, joka oli Jumalan kukistava. Hän teki vaan siihen muutoksia, Esempion nimen hän muutti toiseksi. Hän ei halunnut säilyttää sitä — mielestänsä tahraa — teoksensa sivuilla ja uskoi pyyhkineensä sen pois, muuttamalla vaan nimen.
Ajoittain hän taas mietti muuttaa teoksensa juonen suorastaan Perkeleen ylistykseksi, korottaa Perkeleen oikeaksi Jumalaksi. Se tuli alkoi hänessä palaa yhä voimallisempana.
Mutta taas hän näki unia, näki Perkeleen kiusaavan häntä ja raivostui siitä ja nousi Perkelettä ja kaikkea olevaa ja olematonta vastaan, vartioiden ulkomuotoansa, etteivät vaan ihmisraakimukset huomaisi hänen taistelultansa… Silloin hän ei halunnut muuta kuin uhmaten ja ihmisiä ivaten julaista teoksensa, nousta hengenruhtinaaksi ja viskata kunniaseppeleetkin luotansa halveksien, ikäänkuin syläisten siten ihmisten silmille, hän oli jo alhaisuuden lihaksi tulemus.
* * * * *
Elämän ja kuoleman taudin pesäkkeet kehkeytyivät, Kaikki kukki niiden kukkamaana. Kaikki ajettui niiden märkäpaiseiksi. Kaikki voimat loivat niitä paiseita ja puhkoivat niitä. Kaikkialla riehui elämän ja kuoleman sylipaini. Se riehui ihmishengessä ja aistillisessa luonnossa.
Kaikkien luulosairauksien ja unien ja mielikuvien voimat loivat Harhamassa uuden henkisen ajettuman: Hän kuvitteli olevansa marttyyri… Oman syyllisyyden tunne tukehtui hänessä kokonaan ja hän uskoi kuumeisesti, että hän on ihmisten pahuuden uhri. Hän luuli kärsivänsä toisten ihmisten pahuuden tähden ja nautti siitä uskosta. Hän kirkastui omissa silmissänsä. Hän asetteli jo päähänsä marttyyrikruunua. Hän etsi ja kaiveli muistostansa kaikki tapaukset, pienimmätkin, jolloin luuli ihmisten hänelle vääryyttä tehneen. Kun hän oli jonkun semmoisen löytävinänsä, iloitsi hän siitä ja kärsi, kun ne eivät olleet hänelle enemmän vääryyttä tehneet. Ja silloin hänessä heräsi halu pakottaa ne hänelle vääryyttä tekemään, pakottaa ne, tai houkutella ja ärsyttää siihen jollain keinolla, vaikkapa kavaluudella. Ja kun hän silloin ajatteli, että se on alhaista, uhmaili hän:
— Oh! Minä tahdonkin olla juuri alhainen… Minä tahdon olla alhainen, koska se on ihmisten arvon mukaista… Ne eivät jaloutta ansaitse…
Ja yhä hartaampana asetteli hän päähänsä marttyyrikruunua. Hänen luulosairautensa oli huippuunsa kehittynyt ja hermokohtaukset uusiutuivat tuontuostakin. Hänen henkinen ja ruumiillinen elämänsä lopulta aivan erkanivat, erkanivat siinä määrässä, että ankarimpien henkisten tautien raivotessa hänen ruumiilliset voimansa alkoivat toipua…
* * * * *
Pohjolan kesä oli kypsimmillänsä. Ahoilla hohtivat punaiset mansikkaliepeet, punaten ne punaisiksi. Aurinko viskoi kirkkaita kuviansa, kylväen niillä Suomen tuhansien järvien ja lampien pohjat. Se heitteli valovaippojansa nurmille ja pelloille ja kukkuloille. Puiden oksilta riippuivat tummat, vilpoiset varjoriekaleet, purot soittelivat ja linnut lauloivat niiden säestyksellä.