Eräänä päivänä sai Harhama tohtori Kirchneriltä seuraavan kirjeen:
'Rakas herra Harhama!
Minun on raskas Teille kirjoittaa, mutta en voi vaieta. Olen edessänne pahantekijä. Minä annoin Teille vaimostanne Magdasta aivan väärät tiedot… Hän on täysin normaali, hän on terve ja säännöllisesti kehittynyt. Suoraan sanoen, en minä edes mitään tiennyt…
Syyn, joka johti tähän petokseen, sanon Teille myös. Minulla oli
toveri, joka rakasti Magdaa — ja ehkä myös hänen rikkauksiansa.
Hän valitti minulle, pyysi apuani ja sanoi joutuvansa epätoivoon.
Minä säälin häntä ja estääkseni Teidän avioliittonne, annoin
Teille väärät tiedot. En luullut asian menevän, kuten se meni.
Tämä ystäväni kertoi äsken kuulleensa onnettomuudestanne ja minä
en voinut enää vaieta. Tuomitkaa minua jos tahdotte. Siihen
Teillä on täysi oikeus ja aihe. Tuomitkaa, mutta sitten antakaa
anteeksi. Kääntykää Magdan puoleen. Kaikki voi vielä tulla
hyväksi.
Pyytäen anteeksi
Kirchner.'
Harhama luki kirjeen ja nauroi katkerasti. Hän luki sen uudestaan, viskasi pois käsistänsä ja alkoi miettiä Magdan asiaa.
Ja kun hän sitä mietti, selkeni hänelle outo huomio: Hän oli itse asiassa halveksinut ja inhonnut Magdaa aina kuten rouva Esempiota ja kaikkia ihmisiä. Hän huomasi, että hän oli Magdaa, kuten rouva Esempiotakin katsellut kyvyttömänä ihmis-olentona, raukkana, semmoisena, joka kykenee ainoastaan omaa kuvettansa kuopimaan: kampailemaan tukkaansa ja naarastelemaan miehelle. Hän oli molempia pitänyt rumina, hassunkurisina, sukupuoli-elukkoina. Hän huomasi Magdassa tavotelleensa aistillisuutta tai sen kultaa, joka nyt näytti neulannupin kokoiselta, inhottavalta rahtuselta, joltain ilkeältä kultakirpulta. Hänessä ryöpähti silloin viha Magdaa kohtaan, joka oli häneen sitoutunut, kuten tarvaalainen jalkapuu, eikä irrottautunut hänestä.
— "Sinäkin ruma, ilkeä saivar, syöt minun ihoani!" — raivosi hän…