Kesän surulliset iltaruskot alkoivat kehkeytyä sen lämmöstä ja valosta. Heinäkuun loppupuolen lämpö hyväili kypsyvää hedelmää, herkutteli sen hajulla ja mairitteli suuteloillansa siinä uinuvaa uutta elämää hereille: kypsytti tulevan elämän siementä.
Kesä kaipaili surumielisenä morsiamena sulhoansa syksyä. Sen harsot häilähtelivät. Kypsyvän viljan ja tuleutuvan hedelmän maukas tuoksu sekottui lämpimään autereeseen ja laskeutui hienona harsona tylppien kukkuloiden hartioille ja mäkien kupeille, ja vesillä uneksi auringon valovälke, kaipaillen keväistä, kutevien kalojen kuhertelua ja onkimiehen ruuhen värettä.
Poissa oli jo käen hopeanheleä kukunta. Neito lauleli ikävissänsä. Perho kaihosi kukkiensa kevätväriä, kukat keväistä neitsyyttänsä ja kaikki kantoi suurta, kaunista luonnonsurua.
Kesäinen Suomi koreili syksyn hienoissa morsiussuruissa. Se loisti kaihon ja ikävän runoliinoissa ja harsoissa. Se tuoksusi koko luonnon elämäntuskaa ja kaipuuta ja iki-ikävää.
Avonaisen akkunan ääressä istui Harhama puoliyön hetkellä ja selaili teoksensa käsikirjoitusta. Kyyneleet valuivat virtana silmistä, sillä edessä oli hänellä koko elämänsä työ ja sisältö ja ajatus. Teos oli koko hänen sielunsa. Hänen ajatuksensa ja kaikki oli siihen puristettu viimeistä tippaa myöten. Noin kahdeksantoista vuotta oli hän koonnut ja valmistanut sitä varten yöt ja päivät, koonnut henkisiä aarteita, kuin hedelmä mehua, ja nyt häilyi sen ympärillä kalmanharso. Se oli niin ihana, virheetön runohelmi, niin ylevä ja korkea ja puhdas, että se nosti hänet maan tomusta vielä kerran ihmiseksi. Se synnytti hänessä jonkun äärettömän suuren kaipuun, jonkun ikävän ja tuskan. Hän unohti hetkeksi ihmiset ja koko maailman ja eli oman henkensä entisillä sumumailla: jumaluuden ilmapiirissä. Hänen olemukseensa tuntuivat valuvan raikkaat lähdevedet ja lintujen laulu soi hänen korvissansa. Hänen silmiensä edessä paloivat kirkkaat, rauhalliset revontulet, valaisten alkuaikojen ikipuhtaita hankia ja jumaluuden rauha laskeutui kaiken yli nuoruuden ja onnen ja unelmien päivien kauniina muistona. Hän itki, kuin lapsi ja kysyi:
— "Miten olen minä tämän kaiken kadottanut?"
Eikä hän löytänyt vastausta. Se oli oman syyllisyydentunnon ensimäinen airut, sen ensimäinen punertava aamurusko. Hän ei sillä hetkellä enää syyttänyt toki muita, jos hän ei vielä astunutkaan vastaamaan elämästänsä: siitä, mitä hän nyt oli! Ensimäinen oman syyllisyydentunnon tuikahtava kointähti oli se, ettei hän lausunut muita ihmisiä tarkottaen:
— "Minä olen teidän elämänne hedelmä…"
Hän itki ja selaili teostansa. Sen sadat paratiisit ja ratsastelevat ja taistelevat sotajoukot, sen onnen laulut ja korkeat veisut, sen ylevä ikikaipuu ja ikävä ja jumaluuden tuoksu ja suuruus, avautuivat välkkyvinä valomerinä ja tulina ja runona ja satuna. Kaikki oli ihmishengen ihaninta unta ja ikävöimistä. Se oli sisällisestä ihmishengen pakahtumasta lähtenyt, avun- ja tuskanhuutoa ja korkeutta kohti pyrkimistä. Siinä ei ollut mitään puristettua, tehtyä ja kypsymätöntä. Kaikki oli luonnon työpajassa valmiiksi hiottua ja kypsytettyä. Hänessä heräsi sanomaton halu julkaista se, julkaista puhtain tuntein, mitään kysymättä ja odottamatta…
Aamusaraste kelmensi jo taivaanrantaa, mutta yhä istui Harhama teostansa selaillen. Hän tuli taas katkeraksi ja kysyi: