— "Miten olen minä tämän kaiken voinut kadottaa?"
Läheisessä talossa narahti ovi ja kuului ihmis-ääni.
Se oli kuin keihäänpisto Harhamaan. Hän muisti ihmiset. Hän raivostui ja lausui:
— "Mitenkäkö olen voinut menettää?… Aaa! Siihen olette te, pirut, siihen syypäät, te ihmiset… te kirotut…"
Oman syyllisyydentunteen ensimäinen aamurusko ei jaksanut vielä kirkkaaksi päiväksi valeta.
* * * * *
Elämänrihmat juoksivat keriltänsä uusille kerille. Oli harmaa, rasvatyyni päivä. Mehevät pilvet riippuivat liikkumattomina, alhaalla, milt'ei hiipoen kukkuloiden hartioita ja laskeutuen niille harmaiksi, suoriksi harsoiksi. Ruis oli laossa, heinäruvot painuivat nurmea vasten, kauranripsistä tippui vesi ja puiden oksat taipuivat hieman vesipainon alla.
Aamiaisen aikana alkoi sataa. Tyyni sade valui rauhallisena, pystysuorana, kuin pilvien utarista heruen. Koko ilma oli sakeana, harmaana vetenä.
Postinkantaja toi Harhamalle kirjeen. Se kirje oli Magdalta. Se oli ensimäinen kirje häiden jälkeen. Harhama avasi sen välinpitämättömänä ja luki pistävän, lyhyen vastauksen kutsuunsa. Se kuului:
'Kiitos kutsusta! Mutta onnettomuudekseni on omaisuuteni jo vähennyt, niin että tulostani ei olisi enää toivottua iloa, jonka tähden en käytä kutsua hyväkseni. Magda.'