Harhama tunsi piston ja nautti siitä, koska se alensi hänen silmissänsä Magdaa, Hän viskasi kirjeen tuleen ja lausui:
— "Se on juuri ihmisen tapaista… Se saivar ei kykene muuhun, kuin kaivelemaan inhottavaa hyttysen munan kokoista kultamuruansa… Ja sen pitäisi olla minun vaimoni!…"
Hän käveli hetken ja lausui päättävästi:
— "Mutta sinun täytyy tulla… Kun ei kirje auta, niin minä noudan sinut ja sinun pitää saada porttojen käsistä se 'ihminen' josta et muuten ymmärrä irrottautua… Sinä minuun takertunut syöpäläinen. Sinun täytyy nähdä porttojen osottamana se, josta et muuten älyä karistautua. Kultasiru on sinun hengellesi kylliksi… Kaivele sitä ja jätä minut rauhaan! Minä inhoan ja halveksin sinua… Kavaluudella minä tuon sinut katsomaan 'ihmistä'…"
Hän istahti ja alkoi miettiä matkaansa. Kaikki oman syyllisyydentunteen ilmaukset olivat hänessä taas tyyten sammuneet. Hän ei ollut enää siveellinen olento: ihminen. Hän oli täydellinen eläin. Ja samalla soivat hänelle ainaiset pilkankellot. Muita innokkaampi oli eräs harvinaisen ylevä, elämässänsä aivan nuhteeton ritalainen sanomalehdentoimittaja Arjanne, joka tietäen ettei Harhama tilaa hänen lehteänsä, eikä, vieraalla paikkakunnalla asuen, sitä sattumalta voi saada, lähetti hänelle aina ystävällisesti ne lehtensä numerot, joissa oli jotain sattuvaa Harhamasta kirjoittanut, merkiten aina kirjoituksensa punaisella reunaviivalla sekä eri lisäyksellä. Hän oli käsittänyt tehtävänsä Jumalan valitsemana vitsana ja tuomarina.
* * * * *
Elämän ainainen kiertokulku raivosi ijäistä kiertoansa. Avaruus tarttui armottomilla ikenillänsä merien riehuvaan pintaan. Se tarttui siihen rauhallisena ja häikäilemättä, kuin lapsi äitinsä utariin. Se imi sitä vettä, vähääkään välittämättä meren ärjynnästä ja pauhusta ja kuohusta. Meri taas ei omastansa luopunut. Se nouti vetensä takaisin, etsi sen etäisimmistäkin paikoista, rotkoista ja ylängöiltä, tunki purot ja joet ja ojat ja vesisuonet satiminansa kaukaisimpiinkin korpiin ja nouti sieltä omansa pois.
Harhama mietti yhä teoksensa julkaisua ja sitä varten tehtäviä pieniä muutoksia. Unet Perkeleen ja hänen enkeliensä loistavista neuvotteluista jatkuivat. Perkeleen kiusaus ilmestyi hänelle mitä moninaisimmissa muodoissa. Henkimaailman ihanuudet ja hirmut karkeloittivat häntä yökaudet ja Perkele suureni ja kirkastui joskus hänen sielussansa joksikin suureksi, voimalliseksi, joskus jaloksikin, kuten jumaluus. Hän mietti hyvin usein sitä, kumpi on oikea: hyväkö, vaiko paha, Perkelekö, vaiko Jumala. Isän ja äidin kysymys oli saanut jo äärimäisen rajansa. Hän mietti ja etsi vastausta kysymykseen: kumpi äärettömyyden reuna on oikea. Hän kysyi jo sitä viimeistä kysymystä, jota kauvemmaksi ei voi ihmishenki enää mennä, koska siinä jo loppuu kaikki.
Hän oli tehnyt ihmishengen äärimäisen kysymyksen, sen jota ei kukaan ollut vielä uskaltanut siinä rohkeassa hengessä kysyä, kuin hän kysyi. Ei ainoakaan ollut vielä uskaltanut kysyä sitä siinä mielessä, että panisi epäilyksen alaiseksi, tai edes vakavasti kysyttäväksikään kysymyksen, kumpi on oikea: hyväkö, vaiko paha, Jumalan, vaiko Perkeleen henki? Hän oli tehnyt sen kysymyksen, jota enempää ei voida koskaan kysyä. Hän kysyi: Jos on Jumala, kumpi on se oikea: Perkelekö, vaiko Jumala?…
Hän kysyi sitä vasta arastellen, mutta hän kysyi sitä vakavana, hän kysyi sitä sairaloisena, mutta rehellisesti.