— "En tarvitse arvoisaa palvelustanne, mutta jos muutoin haluatte vielä jotain rouva Esempion hyväksi pyytää, niin voitte puhua kanssani. Koska asutte Lahdessa, poikkean sitä varten luoksenne kahden päivän kuluttua, matkustaessani kaupunkinne ohi Pietariin."
Sanottuna päivänä hän lähti noutamaan Magdaa katsomaan "ihmistä" ja saamaan sen elämäkerran ja rouva Esempion valokuvan porttojen kädestä. Samalla matkalla aikoi hän järjestää Zaikon jättämän omaisuuden hoidon.
Mutta kun hän tuli Lahteen, ei siellä Korpivaara-nimellistä rouvaa asunutkaan. Harhama oudostui. Hän luuli, että hänestä oli tehty taas ilkeää pilaa. Hän raivostui siitä. Mutta kirjoittaessansa nimeänsä hotellin päiväkirjaan näki hän siellä majuri Velikodushofin ja rouva Esempion nimet. Kysyttyänsä asiaa sai hän kuulla kertomuksen niiden oleskelusta kaupungissa. Harhamassa heräsi joku aavistus. Hän kysyi itseksensä:
— "Olisiko minulta urkittu todistuskappaleita ilmiantoa varten?…
Minähän olin kaikki paperini koonnut pois, murtautumalla rouva
Esempion peilikaappiin."
Hän toivoi että niin olisi ja palkkasi heti taitavan urkkijan urkkimaan tiedot asiasta, nauttiaksensa niistä, ja jos ei olisi ilmiantoa tehty, käski hän johtaa asianomaiset ilmiantamaan hänet, jättäen sitä varten ainestakin, Ensimäisen tiedon hän sai samana päivänä. Hänelle ilmotettiin, että rouva Esempio oli ryhtynyt toimiin estääksensä Harhamaa saamasta Zaikon jättämää omaisuutta. Sitä varten oli hän ryhtynyt oikeuden kautta julistamaan luopumuskirjan mitättömäksi, kieltäen allekirjoituksensa, ja ilmottaen että Harhama oli varastanut hänen sinettinsä ja siten saanut sinetin luopumuskirjan alle.
Harhama riemuitsi sitä kuullessansa. Hän riemuitsi kun luuli nyt kerrankin näkevänsä ihmisen, oman kuvansa, täydellisesti alhaisena, semmoisena, kuin hän janosi olla… Hän nautti oman kuvansa ja teoksensa jumaluuden vertauskuvan esempio-ihmisen luulottelemastansa alhaisuudesta. Hän nautti siitä niin täysin siemauksin, että hermokohtaukset alkoivat niin voimakkaina, että kädet kylmenivät jääkylmiksi ja kylmä hiki valui pitkin ihoa.
Seuraavana päivänä matkusti hän merenrantateitse Systerbeckiin, Venäjän puolelle, jossa hänen oli määrä saada väärä passi Venäjälle menoa varten.
* * * * *
Olivat jo elokuun loppupäivät. Kuolema nosti päivä päivältä tummia lippujansa kesän edessä yhä korkeammalle: varjot pitenivät pitenemistänsä. Auringon kulkema kaari lyheni joka päivä. Kukkien terälehdet karisivat, ruoho kuihtui. Kaikki valmisti kesän hautajaisia.
Ja samalla nousi uusi elämä, syntyen, kelmeten ja kirkastuen kesän kuolemasta, kuin aamurusko yöstä, päivänvalo aamuruskosta: Elokuun kauniit kuutamot kirkastuivat yö yöltä. Ne kirkastuivat talven voiman airueina, sen pakkaskirkkaiden kuutamoiden aamuruskoina. Ne levisivät kuolintautiansa sairastavan kesän kasvoille, kuin kirkasväriset kalmanliinat. Ne lepäsivät Suomen järvien vesikalvolla hopeahohteena ja valoivat metsät kalmiston kelmeällä valolla. Kaikkialla soivat elämän ja kuoleman suuret hääviulut ja heilahtelivat niiden hääväen helmat.