Entistä synkempänä mietti Harhama elämän ja kuoleman ijankaikkista kysymystä ja hapuili jumaluuden häilähteleviä hapsia. Siinä mietinnässä oli nyt jotain tylsää, tylppää, äärettömän synkkää ja raskasta. Hän vieritteli elämän ja jumaluuden suurta kysymystä, kuin kalliolohkaretta, teki sitä, kuin jotain totuttua päivän työtä, haluten vaan saada sen loppuun.
Ja aina voimallisempana heräsi hänessä huimaava, ihmishengen rohkein kysymys, äärettömyyksien ääri: Jumalako vaiko Perkele?… Jehovako, vai Perkelekö on Jumala?…
Hän mietti sitä kysymystä, synkkänä ja mykkänä kuten äärettömyys katselee maailmoiden ikitaisteluja. Hän unohti silloin alhaisuudenjanonkin ja kaiken mitä on elämässä. Hänen henkensä eli täydellisessä avioerossa ruumiistansa…
Siitä suuresta kysymyksestä johtuvat taas ajatukset teokseen, joka hänellä oli muassa, viimeisiä korjauksia ja kustantajalle viemistä varten. Hetkessä siirtyi hän silloin sen paratiiseihin ja autuuden saleihin ja iki-onneen ja kuolemattomuuteen. Silloin tuikahti hänessä taas kysymys:
— "Miten minä olen tämän menettänyt?…"
Ne olivat niitä oman vastuunalaisuuden- ja syyllisyydentunteen heikkoja aamuruskoja, jotka välähtelivät elämän sekasorrosta ja yöstä, Mutta ne hetket, ne jolloin hän kysyi miten minä — eivätkä muut — olen sen tehnyt, olivat vieläkin pian sammuvia virvatulia, joiden savuna nousi viha ja ihmis-inho ja vastuun vierittäminen muiden hartioille. Ja niistä savuista taas kohosi kirkas marttyyrikruunu, jota hän sovitteli päähänsä.
Systerbeckin tie oli ihmisistä tyhjä, kun Harhama iltapuolella saapui sinne ja lähti jalkaisin kävelemään entisen vallankumouksellisen järjestön jäsenen Orlofin luo, jonka hän oli onnistunut löytämään vankeudesta päästyään ja jolta hänen oli nyt saatava väärä passi. Hän oli etsinyt hänet elämäkertansa julkaisun takia, saadaksensa tietää, mitä hän voisi julkaista panematta ketään vaaraan. Tuuli pölisytti tomupilviä tiellä. Jonkun matkaa käveltyänsä näki hän ihmisparin hoippuvan tuulen ja pölyn seassa, kävelevän ja sitten pysähtyvän. Nainen puheli jotain miehelle, imeytyen sen silmiin, niin etteivät huomanneet hänen lähestymistään. Vasta parin kohdalle päästyänsä, vilkasi Harhama siihen kuin ohimennen ja vavahti. Kulkijat olivat rouva Esempio ja majuri Velikodushof.
Joku ilkeä, likainen tunne juoksi Harhaman läpi. Oli kuin olisi häntä pyyhitty äärettömän likaisella märällä rievulla. Kun hän oli päässyt ohi, tuntui hänestä helpolta, kuten siitä, joka on onnellisesti sivuuttanut jonkun ilkeän paikan, tai pelätyn ruumishuoneen, jonka ohimenoa hän on pelännyt. Hermokohtaus oli ainoa vaurio, jonka hän oli ohimennessään saanut. Sitten tylsistyi hän koko tapaukselle.
* * * * *
Läntinen taivaanranta paloi jo punakirkkaana iltaruskoroihuna, Ijankaikkisuuden tulet näyttivät siellä punertavan, sytytellen ihmissielussa ijäisyyden kaipuuta. Tuntui, kuin lämmittelisivät niiden tulien ääressä maan tomusta pois päässeet autuaiden henget, rauhallisina, ainoana ilona yhä suuremman kirkkauden kaipuu ja huoli jälelle jääneistä mullanlapsista. Tuntui, kuin katselisivat ne siellä kuolemantakaista, kelmeää, surullista valoa, joka on pimeyden ja valon sekotus, eikä siis tunne enää pimeyttä, ei pimeyden ja valon rajoja. Suomenlahden tyyni vesikalvo tuntui huokuvan ikihalua, pyrkivän sitä valoa kohti. Se imi osan sen hohteesta pinnallensa punakirkkaaksi väriksi ja välkytteli sitä, kuin armainta aarretta, tai autuuden aavistusta. Kronstadin kullatut kupoolit kohosivat vesi-ulapasta kullan hohtona ja kirkkautena, joka himmeni iltaruskon punaan ja suli sen kanssa värisoinnuksi. Se kultakuva kohosi ulapasta, kuin ikävöity elämänsaari kuoleman rauhallisesta, suruvoittoisesta merestä.