Harhama istui Systerbeckin kasinon portaikolla, syöden illallista, miettien raskaita kysymyksiänsä ja katsellen iltaruskon punakirkkaita kaihoisia jumalavaloja. Kysymys: "Jehovako, vaiko Perkele?" kohosi hänen eteensä meren iltaruskohohteisesta ulapasta autuuden saarena, jykevänä vuorena, jonka huippu pujottautui äärettömyyden rajoja tavottelemaan. Sanomaton kaipuu syttyi hänessä: Hän olisi halunnut kiivetä sinne huipulle, nähdä koko elämän, painautua jumaluuden rintaa vasten ja nukahtaa siihen onneen ja rauhaan ja autuuteen…
Äkkiä huomasi hän rouva Esempion ja majuri Velikodushofin istuvan loitompana. Kaikki jumalatulet ja iltaruskot sammuivat silloin kuin puhallettuina ja hänessä roiskahti taas inho ja halveksuminen, kuin ärsytetystä, nälkäisestä pedosta verenjano ja viha. Hän asettui likemmä heitä. Hän tahtoi näyttäytyä heille, sanoa sillä näyttäytymisellänsä:
— "Katsokaa! Katsokaa ihmistä, kuvaanne ja hedelmäänne!… Mies! Katsokaa minkälaisen heittiön kädestä ja jälkeen sinun on täytynyt ottaa vaimosi!… Ja vaimo! Katso, minkälaisen rosvon sängyssä olet nukkunut. Kenellä olet ihosi puhdistuttanut. Katsokaa kunniaanne!…"
Hän istui, ilkkui siten ja nautti.
Majuri Velikodushof huomasi hänet, kuiskasi jotain rouva Esempiolle ja poistui. Harhaman mieleen muistuivat Routalan Timon tuvan paperit, joista korpelaiset olivat hänelle kirjoittaneet, valittaen rouva Esempion ilmottaneen, että häneltä eivät saa mitään, jos vaan yrittävät niitä periä. Hänelle oli niiden paperien pois lunastaminen tullut hulluuteen asti meneväksi kunnian-asiaksi ja hän nousi, meni rouva Esempion eteen ja tarjoutui lunastamaan ne paperit. Hän ei sitä tehnyt nyt auttaaksensa Timoa ja korpelaisia, vaan tyydyttääksensä alhaisuudenjanoansa: osottaaksensa teennäisen muka ylemmyytensä ja siten painaa ihmistä edessänsä saivareksi. Mutta kun hän silloin kuuli rouva Esempion äänen, kävi väristys koko hänen olemuksensa läpi. Siinä äänessä tuntui olevan jotain räkätystä. Rouva Esempion silmistä näytti loistavan jotain ilkeää, ja hänen tylpät sormensa ja lihaiset kätensä loihtivat salamannopeana Harhaman eteen kuvan, jommoinen hänelle oli ilmestynyt Valkeassa talossa. Hän lausui jonkun raakuuden ja lähti, hermokohtauksen repiessä koko hänen olemustansa, käsien kylmetessä jääkylmiksi ja kylmän hien juostessa ihoa pitkin.
Kun hän poistuessaan kulki puhelinhuoneen ohi, näki hän majuri Velikodushofin siellä puhuvan puhelimessa ja kuuli hänen puhuvan hänestä, lausuen:
— "Nyt on Harhama täällä! Ottakaa selko, missä hän asuu!"
Ilmiannon aavistus leimahti Harhamassa yhdessä hillittömän vihan kanssa. Hän teki päätöksensä salamannopeana. Käsi tarttui ladattuun pamauksen ehkäisijällä varustettuun aseeseen… Hän veti sen jo taskusta… hän tarkasti nyt, ensikerran, nuolinopeana, onko Nikitinille aijottu luoti jälelle jäänyt aseesen… Se oli jäänyt, sillä ainoastaan yksi luotireikä oli tyhjä. Nikitinille aijottu luoti oli siis haavottanut hänet itsensä. Hän ehti käsittää sen.
— "Herran kiitos että ei säilynyt suurempaa konnaa varten!" — iloitsi Harhama.
Hän lähestyi takaapäin nopeasti… Ase oli jo valmiina… Silloin kuuli hän majuri Velikoduskofin jatkavan: