— "Häntä on syytetty varkaudesta ja murhapoltosta".
Likaisin inho ja halveksimisentunne valui Harhaman suonia pitkin. Hän muisti Nikolain sanat: "Mies ei tapa koiraa, vaan merkkaa sen ja jättää häpeäänsä kärsimään". Ase laskeutui. Hän aikoi vielä kysyä: "Majuri! Vaimonko minä olen sinulta varastanut ja vietellyt vaiko ne korut joilla se parasta aikaa koristautuu?" Mutta inho tukahdutti kysymyksenkin. Hän sylkäisi ja lähti.
* * * * *
Pohjattomat elämän kurimukset imivät elämää sisäänsä. Kaikki valui niihin pauhinalla, kuin vesi, hävisi näkymättömäksi, syöksyi tutkimattomaan pimeyteen.
Niiden kurimusten reunoilla pyöri ihmis-elämä, kuin vedensilmä. Se kiemurteli siinä hetken, kuin käärme, jota vetää tulisuppilo. Se kärsi ja pelkäsi häviötänsä ja siinä häviönsä partaalla tappeli se keskenänsä kaikesta häviävästä, kaikesta katoavasta, kaikesta haihtuvasta, kaikesta siitä, joka suistui kuoleman kurimukseen itsiensä tappelijoiden mukana.
Ja kuoleman pohjattomasta kurimuksesta pursusi uusi elämä, kuoleman ylen-antamus, tai sen lapamato. Se pursusi kuoleman uudeksi ravinnoksi. Se kiemurteli taas oman aikansa kurimuksen suulla, tappeli häviävästä, väsyi, raukesi, sai kyllänsä kaikista ja syöksyi kuoleman kurimukseen, kuin kauhuissaan pauhuava vesi.
Kaikki taisteli turhasta.
Synkkänä ja tylsänä käveli Harhama Systerbeckin kasinosta asuntoonsa kylpylaitoksen pensionaattiin, jossa tiesi Orlofin häntä odottavan. Hermosto värisi ja kädet olivat jääkylmät. Kun hän lähestyi asuntoansa, kuuli hän takanansa nimeänsä hiljaa mainittavan ja kohta tarttui käsi hänen käsivarteensa. Hän säpsähti, katsahti taaksensa ja lausui hämmästyneenä:
— "Tamara-kulta!… Sinäkö se!…"
Tamara oli hätääntyneen näköinen ja puhui nopeasti, puolikuiskaamalla: