— "Olen. Minä olen sekottunut kaikkeen…"
— "Voi herra Jumala!" — säikähti Tamara, jatkaen: "Joudu herran tähden sitten ja pakene!"
Harhama tuijotti eteensä tylsän-näköisenä, miettien sitä käärmettä, joka muka mateli hänen edessänsä, häntä, niljaista sammakkoa pyydystäen ja unohtaen häntänsä. Tamara värisi ja odotti vastausta. Viimein puhui hän hätäisenä:
— "Kuule! Joudu!… Mitä sinä ajattelet?"
— "Ihmiskäärmettä, joka tuossa rapaa häntäänsä sammakon tähden", — vastasi Harhama katkerana.
Tamara hätäytyi, ei käsittänyt mitään. Viimein tarttui hän Harhaman käsivarsiin, katsoi hänen silmiinsä ja kysyi hellästi:
— "Kuule! Mikä sinua vaivaa?"
— "Ei mikään… Kiitos, Tamara, varotuksestasi!" — vastasi Harhama surullisena.
Tamara katsoi yhä hänen silmiinsä ja rukoili:
— "Kuule! Puhu minulle! Sano, mikä sinulla on!"